Epämääräinen flunssaantumisen rajalla höllyvä olo. Tulee kuumetta, kuume lähtee pois, en ole varma tuliko se takaisin vai ei. Yritän lääkitä itseäni niin verigreipeillä kuin kiinalaisella lääketieteelläkin (se on tuiki tavallista täällä).
Fantasioin välillä siitä, että sitten kun pääsen takaisin Suomeen, voin vain ryveskellä sängyn pohjalla, jos masentaa. Täällä tuntuu että kaikki asiat kuten voimattomuus, synkkyys ja ahdistus seurailevat koko ajan selän takana omituisena möykkynä, vähän kuin joku Ankeuttaja, jolta yritän epätoivoisesti päästä pakoon. On jotenkin sellainen tunne, että jos päästän itseni täällä liian synkkään mielentilaan, en enää pääse irti siitä ikinä. En tiedä, miksi se täällä tuntuu jotenkin erityisen vaaralliselta. Että Suomessa vain pyörtyisin Ankeuttajan läsnäolosta ja heräisin myöhemmin ystävieni ympäröimänä lämpimästä sängystä (Tylypahkassa tietenkin), mutta täällä liian lähelle päästessään Ankeuttaja imisi saman tien sieluni pois.
Vaikka paljonko siinäkään on imettävää. Riekaleina on. En uskalla tutustua ihmisiin. Voin vaikka alkaa pitämään niistä. Ja sitten kuitenkin kuolevat pois. Parempi vain leijailla juhlasta toiseen umeshu-huuruisena, nauraa ihmisten vitseille ja unohtaa ne seuraavana päivänä. Hymyillä kaikille ystävällisesti, mutta liueta paikalta, jos joku yrittää ystävystyä.
Toisaalta tuntuu, että koska en odota keneltäkään mitään, näen ihmiset jotenkin kauniimpina kuin ennen. Kaikissa ihmisissä on jotain kiehtovaa, toisissa hyvällä ja toisissa pahalla tavalla. Itsestäni en tiedä, mutta täällä olen varmistunut, että maailma ainakin jatkaa pyörimistään edelleen.
Itsestäni en tiedä, mutta sillä maailmalla lienee vielä paljon annettavaa.
Oodi päivälle:
En minä mikään jääkuningatar ole
Minä vain piilottelen tunteilta
täällä koreassa jäälinnassani
koska jos ne löytäisivät minut
se roihu
Se roihu sulattaisi koko napajäätikön!
ja minut siinä mukana
perjantai 20. joulukuuta 2013
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Give me the power and I'll make them bleed
Vanhat autot maistuvat paremmilta täällä kaukana kaikesta.
Pakko päivittää tänne välillä kun pää tuntuu ha-ha-hajoilevan.
Lähemmäs kolme kuukautta kaukomailla ja en tiedä. Olen vaellellut temppeleitä ja pyhäkköjä ja joen varsia ja suurkaupunkeja, tavannut kaikenlaisia ihmisiä ja istuskellut yksin huoneessani. En ole kertonut kenellekään tapaamalleni ihmiselle... mitään.
Luulen, että olen aika vaikeasti lähestyttävä ihminen. Tai ehkä olen sitä ihan tarkoituksella. Ehken halua kenenkään lähestyvän minua tai lähestyä itse ketään. Ihmisseuraa kohtuullisin annoksin.
Ehkä pahinta on se, että minun on vakuutettava kaikille, että minulla on tosi hauskaa, kun kerran olen täällä. Jos olen onneton, johtuu se siitä, että olen kaukomailla. Ei. Olen onneton, koska paras ystäväni teki itsemurhan. No miksi sitten lähdit väkisin kaukomaille? Ajattelin kokeilla olla onneton eri ympäristössä.
Niin no. On täällä monia sydäntä lämmittäviä asioita. Hauskoja asioita, joita ei voi kokea kuin täällä ja nyt. Ehkä tämä puoli vuotta korjaa minussa jotain. Ainakin minusta tuntuu, että kaukana mutta elossa olevien ihmisten kaipaaminen saa minut jotenkin kiinteämmin kiinni elämään.
On lähdettävä että voi palata. Kaikki eivät voi palata. Minä voin palata.
Oikeastaan julminta, mitä minä harrastan, on treffeillä käynti. Mikä harrastus sekin nyt oikeasti on? En minä halua mitään helkkarin lämmintä ja hellää puolisoa. Ja vielä vähemmän minusta olisi sellaiseksi.
Olisin halunnut olla Sirun vierellä lopun ikääni. Ajatelkaa mitä ajattelette, mutta sitä minä halusin.
Nyt en tiedä missä minun pitäisi olla.
Olen täällä ja hengästyn kaikesta kauniista ja ihmeellisestä. Yritän elää tässä hetkessä. Vaikka kaipaus vetää sekä taakse että eteen. Mutta nyt on nyt ja vaahterat ovat punaisia.
Kaipaan niin kovasti kuitenkin omia ihmisiäni kylmässä kotimaassani.
Oodi päivälle:
joen pohjan voi nähdä
vesi on läpinäkyvää
joki on matala
korpit raakuvat
mutta kukaan ei kiinnitä niihin mitään huomiota
ne sanovat "kuolema kuolema kuolema"
kuten korppien kuuluu
mutta kukaan ei kiinnitä niihin mitään huomiota
kuten ei kuulukaan
Pakko päivittää tänne välillä kun pää tuntuu ha-ha-hajoilevan.
Lähemmäs kolme kuukautta kaukomailla ja en tiedä. Olen vaellellut temppeleitä ja pyhäkköjä ja joen varsia ja suurkaupunkeja, tavannut kaikenlaisia ihmisiä ja istuskellut yksin huoneessani. En ole kertonut kenellekään tapaamalleni ihmiselle... mitään.
Luulen, että olen aika vaikeasti lähestyttävä ihminen. Tai ehkä olen sitä ihan tarkoituksella. Ehken halua kenenkään lähestyvän minua tai lähestyä itse ketään. Ihmisseuraa kohtuullisin annoksin.
Ehkä pahinta on se, että minun on vakuutettava kaikille, että minulla on tosi hauskaa, kun kerran olen täällä. Jos olen onneton, johtuu se siitä, että olen kaukomailla. Ei. Olen onneton, koska paras ystäväni teki itsemurhan. No miksi sitten lähdit väkisin kaukomaille? Ajattelin kokeilla olla onneton eri ympäristössä.
Niin no. On täällä monia sydäntä lämmittäviä asioita. Hauskoja asioita, joita ei voi kokea kuin täällä ja nyt. Ehkä tämä puoli vuotta korjaa minussa jotain. Ainakin minusta tuntuu, että kaukana mutta elossa olevien ihmisten kaipaaminen saa minut jotenkin kiinteämmin kiinni elämään.
On lähdettävä että voi palata. Kaikki eivät voi palata. Minä voin palata.
Oikeastaan julminta, mitä minä harrastan, on treffeillä käynti. Mikä harrastus sekin nyt oikeasti on? En minä halua mitään helkkarin lämmintä ja hellää puolisoa. Ja vielä vähemmän minusta olisi sellaiseksi.
Olisin halunnut olla Sirun vierellä lopun ikääni. Ajatelkaa mitä ajattelette, mutta sitä minä halusin.
Nyt en tiedä missä minun pitäisi olla.
Olen täällä ja hengästyn kaikesta kauniista ja ihmeellisestä. Yritän elää tässä hetkessä. Vaikka kaipaus vetää sekä taakse että eteen. Mutta nyt on nyt ja vaahterat ovat punaisia.
Kaipaan niin kovasti kuitenkin omia ihmisiäni kylmässä kotimaassani.
Oodi päivälle:
joen pohjan voi nähdä
vesi on läpinäkyvää
joki on matala
korpit raakuvat
mutta kukaan ei kiinnitä niihin mitään huomiota
ne sanovat "kuolema kuolema kuolema"
kuten korppien kuuluu
mutta kukaan ei kiinnitä niihin mitään huomiota
kuten ei kuulukaan
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Mutta tiedän mä sen, ei ihminen yksin voi muuttaa kuin itseään
AEARGHHH
ELOKUU
EN PYSTY KÄYTTÄYTYMÄÄN
Ulkoilmaelokuvateattereita usein näinä päivinä. Tänään oli elokuva, jossa ei puhuttu sanaakaan, siinä vain oli hienoja maisemia ja ihmisiä.
Elokuun yöt, elokuun yöt, elokuu, mikä kuu, mikä helvetin kuu on elokuu.
Tämä kaikki on minulle joskus vain liikaa. Muistot, kauhut, pelko, rakkaus, kaipuu, ikävä.
Haluan sukeltaa johonkin vehreään vuoreen ja kadota.
Mutta minä olen nähnyt Doverin valkoiset kalliot.
Maailma, jonka sisällä on monia maailmoja, joista johonkin minä lipsahdan, tipsahdan, katoan. Merkityksettömyyden merkityksellisyys.
Odotan sitä päivää, kun en enää usko, että tämä on totta.
Oodi päivälle:
Pimeys syleilee ja tähdet loistavat kaupungissakin
ne vievät paikkoihin
jotka ovat jo sammuneet
kahdeksan minuuttia sitten niin kuin aurinko
tai miljardeja vuosia ennen ihmiskuntaamme
Onko tärkeintä että on olemassa
vai että oli olemassa?
ELOKUU
EN PYSTY KÄYTTÄYTYMÄÄN
Ulkoilmaelokuvateattereita usein näinä päivinä. Tänään oli elokuva, jossa ei puhuttu sanaakaan, siinä vain oli hienoja maisemia ja ihmisiä.
Elokuun yöt, elokuun yöt, elokuu, mikä kuu, mikä helvetin kuu on elokuu.
Tämä kaikki on minulle joskus vain liikaa. Muistot, kauhut, pelko, rakkaus, kaipuu, ikävä.
Haluan sukeltaa johonkin vehreään vuoreen ja kadota.
Mutta minä olen nähnyt Doverin valkoiset kalliot.
Maailma, jonka sisällä on monia maailmoja, joista johonkin minä lipsahdan, tipsahdan, katoan. Merkityksettömyyden merkityksellisyys.
Odotan sitä päivää, kun en enää usko, että tämä on totta.
Oodi päivälle:
Pimeys syleilee ja tähdet loistavat kaupungissakin
ne vievät paikkoihin
jotka ovat jo sammuneet
kahdeksan minuuttia sitten niin kuin aurinko
tai miljardeja vuosia ennen ihmiskuntaamme
Onko tärkeintä että on olemassa
vai että oli olemassa?
perjantai 16. elokuuta 2013
And this loneliness it just won't leave me alone
Unessa lapsi kiipeää hissikuilussa olevia tikkaita pitkin ylös ylös ylös ylös.
On minä ja on minä, joista toinen ei ole minä. Mutta kumpi? Tämä on kysymys, johon tuskin löytää vastausta. Rinnakkaiset todellisuudet, jotka ovat liian lähellä toisiaan. Rinnakkaistodellisuuksien tulisi aina olla kaukana toisistaan. Ne eivät saa koskettaa toisiaan.
Monia asioita haluaa ymmärtää ja tekee paljon sen eteen, että ymmärtäisi, mutta oikeastaan monia asioita ei kannattaisi ymmärtää.
Lopulta sitä on vain irrallaan kaikesta. Mitä ikinä tapahtuu?
Turta, turrempi, turrin? TURRE. <3
Vai ehkä jähmettynyt kauhusta.
Ei minulla mitään.
Oodi päivälle:
Aurinko kertoo tarinaansa
eikä kuuta näy
matkustamme kaukaisille saarille katsomaan tähtiä
Mitä tämä on
tämä elokuun pimeys
niin kaunista
minua itkettää
On minä ja on minä, joista toinen ei ole minä. Mutta kumpi? Tämä on kysymys, johon tuskin löytää vastausta. Rinnakkaiset todellisuudet, jotka ovat liian lähellä toisiaan. Rinnakkaistodellisuuksien tulisi aina olla kaukana toisistaan. Ne eivät saa koskettaa toisiaan.
Monia asioita haluaa ymmärtää ja tekee paljon sen eteen, että ymmärtäisi, mutta oikeastaan monia asioita ei kannattaisi ymmärtää.
Lopulta sitä on vain irrallaan kaikesta. Mitä ikinä tapahtuu?
Turta, turrempi, turrin? TURRE. <3
Vai ehkä jähmettynyt kauhusta.
Ei minulla mitään.
Oodi päivälle:
Aurinko kertoo tarinaansa
eikä kuuta näy
matkustamme kaukaisille saarille katsomaan tähtiä
Mitä tämä on
tämä elokuun pimeys
niin kaunista
minua itkettää
lauantai 10. elokuuta 2013
いいですか、人が撃たれたら血が流れるものなんです
"Kuulkaa, ihmistä ammuttaessa nyt vain vuotaa verta."
Sputnik rakastettuni. En tiedä tosin, miten tuo menee oikeasti suomennoksessa.
Tänään on ollut mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluita E:n kanssa. Äsken katsoin televisiosta V niin kuin verikoston. Olen kyllä nähnyt sen aikaisemminkin, mutta aika kauan aikaa sitten. Sain siitä ehkä tällä kertaa enemmän irti. Haluaisin lukea kyllä sen sarjakuvankin, se on ilmeisesti Thatcher-viitteisempi.
Kuuntelen Nick Cavea Flow'n kunniaksi.
En nyt vain voi sille mitään, että olen jossain aika syvällä. Tarkkailen maailmaa. Silmäni ovat niin auki ja sydämeni niin kiinni. Tällä hetkellä huomioin, että on erittäin kuuma.
On kirjoitettava. Silmät auki.
On hengitettävä. Silmät kiinni.
Nukahdin ennen kuin katsoin elokuvaa ja näin unta, jossa oli amerikkalainen lihava nainen puolustamassa queer-toimintaa ja se nainen sanoi (englanniksi), että enemmän kuin se, että puoliso olisi samaa sukupuolta, sitä häiritsee se, että sen mies on sitä puoli jalkaa lyhyempi ja 40 paunaa kevyempi. Omituinen uni. En minä osaa hereilläkään mitään amerikkalaisia mittayksiköitä, että mistä hitosta ne uneeni tulivat? (Jouduin äsken tarkistamaan, kuinka paljon nuo ovat normaaleissa mittayksiköissä. Puoli jalkaa on n. 15 cm ja 40 paunaa on n. 18 kg.)
Aliarvostettu pakeneminen ja yliarvostettu asioiden kohtaaminen.
Yhden asian sanon nukahtamisesta. Ei kannata ikinä nukahtaa omenan syömisen jälkeen. Herätessä suussa on aivan hirvittävä maku, joka ei lähde niin millään.
Oodi päivälle:
Hyväile hikistä vartaloani
Kosketa rintojani (hellästi)
Suutele kaulaani
Hivuta kätesi sinne, missä sen kuuluisi olla
Mutta älä jumalauta kahdeksalta aamulla
Idiootti
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Seuraavan sukupolven psykopaatti
Heinäkuu, kultakalat.
Kaappien järjesteleminen on ollut oikeastaan aika mukavaa puuhaa. Sitä omistaa melkoisesti tavaraa. Tosin vintti mukaan laskettuna jo seitsemän jätesäkillistä on mennyt roskikseen. Mietin, että pitäisi vielä ennen lähtöä tai sitten joskus myöhemmin järjestää jotkut tavaramarkkinat, jossa ihmiset saisivat vain ottaa kaiken haluamansa. Toisaalta monet tavarat ovat ihan olennaisia tai edes siinä määrin olennaisia, että kun sellaisen sattuu omistamaan, niin ei siitä eroon kannata hankkiutua, josko alun perin hankkiminen ei olisi ehkä ollut oleellista. Mutta ehkä jonain päivänä toteutan "kaikki tavarat yhdessä matkalaukussa" -unelmani.
Onko niin, että albumeilla toinen tai kolmas biisi ovat usein niitä hittejä?
Hienoa, pääsen asumaan asuntolaan, jossa huoneessani on oma vessa ja keittiö. Ja josta on vajaan kymmenen minuutin kävelymatka yliopistolle. Ei paha.
Tuntuu, että on jotenkin lukossa. Tukossa. Kuori minun ja maailman välissä. Täältä minä näen kaiken, mutta kukaan ei näe minua. Tai ehkä kaikki näkevät minut, mutta eivät sitä, mitä on sisälläni. GOA'ULD!!!!!!!
Päivät lipuvat oudosti ohitse ja kellot tikittävät pelottavasti. En kuitenkaan näe tarvetta tehdä mitään. Järjestelen ja hoitelen juoksevia asioita. Mitä lie sellaista. Jos siellä Porvoossa vaikka kävisi, niin olisi jännitystä elämässä.
Unirytmi on ihan pöhkönä. Loma ei salettiin ole hyvä juttu. Näin tänään nättejä naisten peppuja ja tuntui kuin minulla olisi ollut JÄHMEÄ PENIS.
Oodi päivälle:
Ha ha ha ha ha niinpä niin niinpä niiin
riittääkö jo
haha haa
oliko nyt jo tarpeeksi
voinko poistua
on aika nukkua taas
tiistai 14. toukokuuta 2013
Päivät kuin unta vaan auringon toi tullessaan
Kun on katsonut koko kevään James Bondeja, voi tuntea aikojen muutoksen. Ajat muuttuvaiset.
Palautin kandin, hyvä minä.
Pohdin aina Vicky Rostin kappaletta "Kun Chicago kuoli", että onko lauseen "mä kuolevan Chicagon nään" se "kuoleva" substantiivin kanssa kongruoiva partisiippiattribuutti vai päättymätöntä aikaa ilmaiseva partisiippiverbi. Että onko se kuoleva Chicago, jonka se näkee vai näkeekö se, että Chicago kuolee. Tästä voinkin sitten tehdä graduni.
Kesä vyöryy päälleni. Mutta se ei tunnu oikealta. Lämpimät ilmat, lintujen laulu ja kimmeltävät vedet ovat hyvä naamio, kun yrittää näytellä kesää. Mutta en minä niele sitä noin vain. Kesä on kuollut. Minä niin rakastin kesää. Mitä nyt sitten.
Pitää sopeutua ja yrittää löytää jotain tästä omituisesta lämpimästä vuodenajasta, joka ei ole kesä.
Uni, valve, elokuvat, tarinat, mikä on mitäkin? Kuka tietää?
Tänään on taas niin surullista.
Mutta ajattelin, että ostan uudet oikein kauniit kengät. Kenkien ostamisesta pidän.
Oodi päivälle:
Taivas on niin sininen
miten se voi olla noin sininen
silmissä pauhaa meri, levoton meri
johon uppoan kuin kivi
enkä muista mitä koulussa opetettiin
heijastuuko taivaan sini mereen vai meren sini taivaaseen?
Palautin kandin, hyvä minä.
Pohdin aina Vicky Rostin kappaletta "Kun Chicago kuoli", että onko lauseen "mä kuolevan Chicagon nään" se "kuoleva" substantiivin kanssa kongruoiva partisiippiattribuutti vai päättymätöntä aikaa ilmaiseva partisiippiverbi. Että onko se kuoleva Chicago, jonka se näkee vai näkeekö se, että Chicago kuolee. Tästä voinkin sitten tehdä graduni.
Kesä vyöryy päälleni. Mutta se ei tunnu oikealta. Lämpimät ilmat, lintujen laulu ja kimmeltävät vedet ovat hyvä naamio, kun yrittää näytellä kesää. Mutta en minä niele sitä noin vain. Kesä on kuollut. Minä niin rakastin kesää. Mitä nyt sitten.
Pitää sopeutua ja yrittää löytää jotain tästä omituisesta lämpimästä vuodenajasta, joka ei ole kesä.
Uni, valve, elokuvat, tarinat, mikä on mitäkin? Kuka tietää?
Tänään on taas niin surullista.
Mutta ajattelin, että ostan uudet oikein kauniit kengät. Kenkien ostamisesta pidän.
Oodi päivälle:
Taivas on niin sininen
miten se voi olla noin sininen
silmissä pauhaa meri, levoton meri
johon uppoan kuin kivi
enkä muista mitä koulussa opetettiin
heijastuuko taivaan sini mereen vai meren sini taivaaseen?
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Kala ei kiipeä puuhun
Miksiköhän minä tännekin kirjoittelen. Paremman puuttessa kenties.
Korva lukossa on varsin haastavaa opettaa, kun ei kuule toiselta puolelta tulevia ääniä, ja kuulluistakaan äänistä ei hahmota, mistä ne tulevat. Sen lisäksi huippaa koko ajan.
Nukahdin töiden jälkeen ja sitten kun heräsin, kello oli jo niin paljon, että totesin, etten lähde minnekään vaan vietän iltani tunkien korvaani rasvaa, jonka olisi tarkoitus pehmittää vaikkua. Mikä helvetin viikko tämäkin on ollut. Meno on ollut jotakuinkin sellainen, että ensin sattui vatsaan, sitten väsytti helkutisti, sitten särki päätä, korva meni lukkoon, huippasi ja lopulta selkäkin kipeytyi. En haluaisi valittaa, mutta voisiko jonain päivänä olla edes normaali olo?
Kävin kuiten naapuriin avatussa itämaisia tarvikkeita myyvässä kaupassa. Mietin sitten sellaista, että haluan Suomeen lisää ulkomaalaisia ja etnisiä kauppoja ja ravintoloita ja yhteisöjä ja kaikkea. Suomalaiset luulevat, että voivat vain ottaa kermat kakun päältä ja hylätä muun. Kyllä kahvi, kebab ja pizza kelpaavat suomalaiseen kulttuuriin, mutta yhyy kun somaleilla on outoja hajusteita busseissa. Ja hyi kun noi arabimiehet puhuvat kovaa tuolla nurkalla! Vierasta kieltä vielä! Ei maailma jumalauta ole mikään irtokarkkipussi, johon voi vain valita mieleisensä jutut ja lähteä maksamatta ulos. Kaikki ei ole rahaa ja rakennelmia. Asiat ovat villejä. Ihmiset ja kulttuurit menevät ja tulevat ja sekoittuvat. Karkki, jonka toinen puoli maistuu salmiakilta ja toinen sitruunalta, on varsin hyvää.
Vainoharhainen olo. Pelkään, että kaikki hienovaraisesti loittonevat. Mutta pelkään myös, että tulkitsen kaiken väärin ja kuvittelen, etteivät ihmiset halua olla minuun yhteydessä ja siksi en uskalla itsekään olla yhteydessä kehenkään ja siitä ihmiset taas tulkitsevat, etten halua olla heihin yhteydessä ja eivät lopulta oikeastikaan halua olla minuun yhteydessä. Ja Malmin mafia iskee.
Omituista, tuli jo nyt ikävä tuota hikkeryhmääni, jota opetin tämän talven ja joka loppui eilen. Kävin tiistaina treffeillä ja puhuin ilmeisesti niin paljon töistä, että sain treffikaverini huolestumaan työnarkomaaniudestani. Mutta joskus töissä voi olla kivempaa kuin vapaa-ajalla. Aineissa kivempaa kuin selvänä. Narkomaani mikä narkomaani, ei se siitä kamasta riipu. Luultavasti minulle käy kuten työnarkkarifaijalleni, ensin raadan parikymmentä vuotta, sitten siinä sivussa alkoholisoidun ja menetän mielenterveyteni lopullisesti. Pitänee siis työskennellä niin kauan kuin siitä saa vielä kiksejä.
Oodi päivälle:
Taivaan lentävät linnut nauravat
Meren pohjalla valaat itkevät
niin korvia särkevästi että haluat sukeltaa niitä lohduttamaan
ja niin sinä sukellat ja sukellat ja sukellat
Pohjalla on pimeää ja valaat luulevat sinua planktoniksi
ja nielaisevat
Niin tuhannet ja miljoonat planktonit nauravat
ja ne nauravat sinulle
Korva lukossa on varsin haastavaa opettaa, kun ei kuule toiselta puolelta tulevia ääniä, ja kuulluistakaan äänistä ei hahmota, mistä ne tulevat. Sen lisäksi huippaa koko ajan.
Nukahdin töiden jälkeen ja sitten kun heräsin, kello oli jo niin paljon, että totesin, etten lähde minnekään vaan vietän iltani tunkien korvaani rasvaa, jonka olisi tarkoitus pehmittää vaikkua. Mikä helvetin viikko tämäkin on ollut. Meno on ollut jotakuinkin sellainen, että ensin sattui vatsaan, sitten väsytti helkutisti, sitten särki päätä, korva meni lukkoon, huippasi ja lopulta selkäkin kipeytyi. En haluaisi valittaa, mutta voisiko jonain päivänä olla edes normaali olo?
Kävin kuiten naapuriin avatussa itämaisia tarvikkeita myyvässä kaupassa. Mietin sitten sellaista, että haluan Suomeen lisää ulkomaalaisia ja etnisiä kauppoja ja ravintoloita ja yhteisöjä ja kaikkea. Suomalaiset luulevat, että voivat vain ottaa kermat kakun päältä ja hylätä muun. Kyllä kahvi, kebab ja pizza kelpaavat suomalaiseen kulttuuriin, mutta yhyy kun somaleilla on outoja hajusteita busseissa. Ja hyi kun noi arabimiehet puhuvat kovaa tuolla nurkalla! Vierasta kieltä vielä! Ei maailma jumalauta ole mikään irtokarkkipussi, johon voi vain valita mieleisensä jutut ja lähteä maksamatta ulos. Kaikki ei ole rahaa ja rakennelmia. Asiat ovat villejä. Ihmiset ja kulttuurit menevät ja tulevat ja sekoittuvat. Karkki, jonka toinen puoli maistuu salmiakilta ja toinen sitruunalta, on varsin hyvää.
Vainoharhainen olo. Pelkään, että kaikki hienovaraisesti loittonevat. Mutta pelkään myös, että tulkitsen kaiken väärin ja kuvittelen, etteivät ihmiset halua olla minuun yhteydessä ja siksi en uskalla itsekään olla yhteydessä kehenkään ja siitä ihmiset taas tulkitsevat, etten halua olla heihin yhteydessä ja eivät lopulta oikeastikaan halua olla minuun yhteydessä. Ja Malmin mafia iskee.
Omituista, tuli jo nyt ikävä tuota hikkeryhmääni, jota opetin tämän talven ja joka loppui eilen. Kävin tiistaina treffeillä ja puhuin ilmeisesti niin paljon töistä, että sain treffikaverini huolestumaan työnarkomaaniudestani. Mutta joskus töissä voi olla kivempaa kuin vapaa-ajalla. Aineissa kivempaa kuin selvänä. Narkomaani mikä narkomaani, ei se siitä kamasta riipu. Luultavasti minulle käy kuten työnarkkarifaijalleni, ensin raadan parikymmentä vuotta, sitten siinä sivussa alkoholisoidun ja menetän mielenterveyteni lopullisesti. Pitänee siis työskennellä niin kauan kuin siitä saa vielä kiksejä.
Oodi päivälle:
Taivaan lentävät linnut nauravat
Meren pohjalla valaat itkevät
niin korvia särkevästi että haluat sukeltaa niitä lohduttamaan
ja niin sinä sukellat ja sukellat ja sukellat
Pohjalla on pimeää ja valaat luulevat sinua planktoniksi
ja nielaisevat
Niin tuhannet ja miljoonat planktonit nauravat
ja ne nauravat sinulle
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
When I'm not with you everything comes apart
Peruuttamattomuus levottomuus kykenemättömyys.
Mitä kuuluu tehdä? Mitä pitää tehdä? Mitä voi tehdä? Mitä mitä mitä?
Välillä suunnittelen, että tutkin ja minusta tulee tohtori ja voin vain lukea ja tutkia ja havannoida ja kirjoittaa päätelmiäni ylös ja esitelmöidä niitä viisaille ihmisille, joita kiinnostaa. Mutta sitten kelaan, että daa no ketä kiinnostaa. Haluan pois maailmasta täynnä konventioita ja "no näin tämä nyt vain pitää tehdä" -meininkiä ja kilpailua.
Äh.
Viime aikoina oon ollut jotenkin koko ajan itkun partaalla ja itkenyt ihan oudoista asioista. Luin esmes yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä sarjista, jossa kissa jäi bussin alle ja aloin vaan itkeä sitä. Tänään itkin, kun katsoin jotain kissaohjelmaa, jossa jonkun edesmenneellä kissalla oli oma pieni hautakivi. Tosi pöhköä. Yleisesti ottaen itkettää, kun on niin ikävä Sirua ja että palohälytinkin olisi jo katossa, jos Siru olisi hoodeilla, mutta sitten purskahdan itkuun jostain täysin irrationaalisista jutuista. Vaikka onhan kissojen kuoleminenkin traagista. Ja Iltiksen mukaan viime vuonna elokuussa kuoli vähiten ihmisiä ja sekin itketti, koska elokuu on elon kuun, mutta minulle se tulee aina oleman kuoleman kuu. Vaihdan sen nimeksi kuolokuu. Ei helkkari, tätä rataa ajatukseni junnaavat näinä päivinä.
Näin unta, jossa oli omituinen raunioitunut kaupunki tai kaupunginosa ja yritin selvittää kaupungin kohtalon mysteeriä. Miksi se oli raunioitunut? Mitä oli tapahtunut? Yritin onkia tietoa monilta, mutta asia ei selvinnyt.
Toisinaan kauhu valtaa minut.
Jos nyt rehellisesti saa sanoa, niin nykyään haluaisin eniten olla aina nousuhumalassa jonkun kivan ihmisen kanssa ja tanssia hyvän musiikin tahdissa.
Mutta sen sijaan menen uneksimaan raunioituneista kaupungeista ja herään raunioituneeseen maailmaan herätyskellon soidessa kuitenkin liian aikaisin.
Oodi päivälle:
katoaako kaikki kun suljen silmät
vai kiertyykö ympärilleni tiukemmin
epäuskoisessa epätoivossa
hukun siihen
Mitä kuuluu tehdä? Mitä pitää tehdä? Mitä voi tehdä? Mitä mitä mitä?
Välillä suunnittelen, että tutkin ja minusta tulee tohtori ja voin vain lukea ja tutkia ja havannoida ja kirjoittaa päätelmiäni ylös ja esitelmöidä niitä viisaille ihmisille, joita kiinnostaa. Mutta sitten kelaan, että daa no ketä kiinnostaa. Haluan pois maailmasta täynnä konventioita ja "no näin tämä nyt vain pitää tehdä" -meininkiä ja kilpailua.
Äh.
Viime aikoina oon ollut jotenkin koko ajan itkun partaalla ja itkenyt ihan oudoista asioista. Luin esmes yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä sarjista, jossa kissa jäi bussin alle ja aloin vaan itkeä sitä. Tänään itkin, kun katsoin jotain kissaohjelmaa, jossa jonkun edesmenneellä kissalla oli oma pieni hautakivi. Tosi pöhköä. Yleisesti ottaen itkettää, kun on niin ikävä Sirua ja että palohälytinkin olisi jo katossa, jos Siru olisi hoodeilla, mutta sitten purskahdan itkuun jostain täysin irrationaalisista jutuista. Vaikka onhan kissojen kuoleminenkin traagista. Ja Iltiksen mukaan viime vuonna elokuussa kuoli vähiten ihmisiä ja sekin itketti, koska elokuu on elon kuun, mutta minulle se tulee aina oleman kuoleman kuu. Vaihdan sen nimeksi kuolokuu. Ei helkkari, tätä rataa ajatukseni junnaavat näinä päivinä.
Näin unta, jossa oli omituinen raunioitunut kaupunki tai kaupunginosa ja yritin selvittää kaupungin kohtalon mysteeriä. Miksi se oli raunioitunut? Mitä oli tapahtunut? Yritin onkia tietoa monilta, mutta asia ei selvinnyt.
Toisinaan kauhu valtaa minut.
Jos nyt rehellisesti saa sanoa, niin nykyään haluaisin eniten olla aina nousuhumalassa jonkun kivan ihmisen kanssa ja tanssia hyvän musiikin tahdissa.
Mutta sen sijaan menen uneksimaan raunioituneista kaupungeista ja herään raunioituneeseen maailmaan herätyskellon soidessa kuitenkin liian aikaisin.
Oodi päivälle:
katoaako kaikki kun suljen silmät
vai kiertyykö ympärilleni tiukemmin
epäuskoisessa epätoivossa
hukun siihen
torstai 11. huhtikuuta 2013
Can you see your own dark face?
Välillä tuntuu, että olen niin sisällä elämässäni, etten tiedä mitä siinä oikein tapahtuu, mutta välillä taas tuntuu, että olen niin ulkona siitä, että en tajua miksi mitäkin tapahtuu.
Jollain tavalla vihaan avun pyytämistä muilta. Siis ihan tyhmissä asioissa, kuten tänään kun palohälyttimeni alkoi piipata paristojen loppumista enkä saanut sitä irti. Mietin kuitenkin yli tunnin, että viitsinkö ylipäänsä vaivata ketään asialla. Kyllä sitten viitsin ja Suomen komein suomen kielen opiskelija tuli näyttämään ammattitaitoaan paloturvallisuuden alalla.
Jotenkin haluaisin vain olla maailman itsenäisin ihminen, joka ei tarvitsisi mitään eikä ketään. Mitä enemmän tarvitsee asioita, sitä enemmän tulee pettymään. Vanhempani eivät ole tukenani, kun heitä tarvitsisin, paras ystäväni ei ole ylipäänsä missään, ruoasta tulee vain vatsa kipeäksi ja nukkumisesta päänsärkyä. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joihin tukeutua, mutta kun pelkään, että ei sitten voikaan. Että lopulta pitää pärjätä omillaan. Osata laittaa lamput kattoon, tienata oma leipä, ottaa asioista itse selvää, viihdytä itse itseään, päättää kaikesta yksin. Kyllä minä pidän itsenäisyyttäni hyvänä asiana, mutta joskus ajattelen, että itsenäisyydestä ei ole pitkä matka yksinäisyyteen.
Säätämistä taas. Säätäminen on ihan kivaa.
Kuka minä olen. Ja kuka on Joe?
Näin unta, että heitin kuskusia ihmisten naamoille ja sitä menin jonkun silmään. Ei saa heittää kuskusia ihmisten naamoille.
Joskus mietin, että Siru kuoli menneisyyden kaipuuseen.
Pitää varmaan olla varovainen, ettei lopulta kuole siihen itse.
Snurrig tarkoittaa ruotsiksi sekopäistä ja on omituinen sana.
Maailma on täynnä kysymyksiä vailla vastausta. Asioita, joita voi vain pyöritellä ja analysoida loputtomasti. Olisipa edes jollain elämäni alueella yksinkertaisia vastauksia. Pitäisi varmaan edes opiskella jotain mekaanisempaa.
Tai ei. Ei vastauksia. Haluan tanssia.
Oodi päivälle:
sinä olet aina kaunis
minä en enää koskaan
mieleni mätii ja ihohuokosista leviää hajua
mustaa savua joka tekee tuhojaan minne ikinä tunkeutuukin
ihoni käpristyy ja silmäni tummuvat
aivoni tummuvat
silmäni tummuvat
sinä olet aina niin kaunis
vaikka valokuvatkin tummuvat
torstai 4. huhtikuuta 2013
Musta tsunami ja utuinen aamu
Olisipa loma jatkunut vielä. Keskiviikko oli niin lomaisa päivä. Tuntui keveältä ja mukavalta.
Tänään olen taas töiden jälkeen jumittanut. Uutiset tuntuivat liian monimutkaisilta, joten luin selkouutisia. Voisin lopettaa kohta työt ja hakea jotain kehitysvamma-avustusta.
Tosin siihen nähden tein ihan hyvin kandiani.
En halua taistella tuulimyllyjä vastaan. Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen kokonaan.
En haluaisi tuottaa pettymystä. Ehkä. Kenelle? Voin feilata kaksi massakurssia tuottamatta kenellekään pettymystä. Mitään muuta en voi feilata, en töitä, kandia enkä vapaa-aikaa. Siltä tuntuu.
En oikeasti vain ymmärrä, mitä tämä kaikki on. Ylittää käsityskykyni. Jos tulisi joku ydinsota, niin siinäpähän tulisi. Se nyt olisi vähintäänkin odotettavaa. Samoin kuin silakat taivaalta. Aikuisuus on ehkä vain liikaa. Kaikki on liian suurta. Meri niinku vyöryis keväisin, vai mitä se Muumipappa haastelikaan. Kurpitsa on vaimoni!
Mutta oikeasti. Meri vyöryy päälleni. Kevät vyöryy, tulevaisuus vyöryy. (Onko "vyöryä" edes mikään sana? Onhan sen pakko olla, koska lumivyöry!) En kestä. En minä halua mitään tulevaisuutta, kiitos. Ihan sairaan ahdistavaa. Apua. Mutta aika menee eteenpäin teki mitä tahansa, joten tulevaisuus tulee, vaikka ei sitä ajattelisikaan. Voi voi. Pitää vain mennä vyöryn mukana ja katsoa miten käy.
Miksiköhän edes aloin kirjoittamaan, kun sekavuus on näin sekavaa?
Oodi päivälle:
kenen niljakkaat kädet tunkeutuvat puristamaan rintaani
pientä veristä rintaani
lihaista möykkyä
sydänfilmin ottaminen
on tässä tilanteessa kuulemma yleistä
Tänään olen taas töiden jälkeen jumittanut. Uutiset tuntuivat liian monimutkaisilta, joten luin selkouutisia. Voisin lopettaa kohta työt ja hakea jotain kehitysvamma-avustusta.
Tosin siihen nähden tein ihan hyvin kandiani.
En halua taistella tuulimyllyjä vastaan. Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen kokonaan.
En haluaisi tuottaa pettymystä. Ehkä. Kenelle? Voin feilata kaksi massakurssia tuottamatta kenellekään pettymystä. Mitään muuta en voi feilata, en töitä, kandia enkä vapaa-aikaa. Siltä tuntuu.
En oikeasti vain ymmärrä, mitä tämä kaikki on. Ylittää käsityskykyni. Jos tulisi joku ydinsota, niin siinäpähän tulisi. Se nyt olisi vähintäänkin odotettavaa. Samoin kuin silakat taivaalta. Aikuisuus on ehkä vain liikaa. Kaikki on liian suurta. Meri niinku vyöryis keväisin, vai mitä se Muumipappa haastelikaan. Kurpitsa on vaimoni!
Mutta oikeasti. Meri vyöryy päälleni. Kevät vyöryy, tulevaisuus vyöryy. (Onko "vyöryä" edes mikään sana? Onhan sen pakko olla, koska lumivyöry!) En kestä. En minä halua mitään tulevaisuutta, kiitos. Ihan sairaan ahdistavaa. Apua. Mutta aika menee eteenpäin teki mitä tahansa, joten tulevaisuus tulee, vaikka ei sitä ajattelisikaan. Voi voi. Pitää vain mennä vyöryn mukana ja katsoa miten käy.
Miksiköhän edes aloin kirjoittamaan, kun sekavuus on näin sekavaa?
Oodi päivälle:
kenen niljakkaat kädet tunkeutuvat puristamaan rintaani
pientä veristä rintaani
lihaista möykkyä
sydänfilmin ottaminen
on tässä tilanteessa kuulemma yleistä
torstai 28. maaliskuuta 2013
Mä tarvitsen sut kun kelloista loppuu aika
Kaoottisuus?
Tänään olen opettanut, mutta oppinut vielä enemmän. Opin, että venäläiset pitävät vihkisormusta oikean käden nimettömässä ja erosormusta vasemman käden nimettömässä. Heh! Luulevatkohan venäläiset kaikkia naimisissa olevia suomalaisia eronneiksi...
Opin myös paljon Japanin sukupuolten tasa-arvosta tai enemmänkin tasa-arvottomuudesta. Masentavaa. Mietin sitten samalla ylipäänsä sukupuolten tasa-arvoa, mutta en oikeastaan jaksa kirjoittaa siitä.
Lisäksi opin, että japanilainen olut Mugi to hoppu, jota host-isäni aina juo, ei ole Japanin lain mukaan olutta!! Japanissa on joku omituinen laki, että oluita, joissa on alle 67% mallasta, ei saa kutsua oluiksi. Ne pitää määritellä samaan kategoriaan kuin siiderit ym. hapokkaat alkoholijuomat (japaniksi niitä kutsutaankin nimellä "happooshu", heheh). Mutta huvittavaa tässä on vielä se, että näillä anti-oluilla on alhaisempi verokanta kuin yli 67% mallasta sisältävillä oluilla! TÄMÄ ON MIELESTÄNI HERVOTONTA.
No niin, hyvä, että loma tulee. Vai onko? En tiedä. Viime aikoina on ahdistanut paljon. Silleen tosi fyysisesti. Välillä tuntuu, että taju lähtisi tai jotain. Psykologi määräsi tähän Turkinpippureita. En ole vielä avannut pussia, jonka kyllä ostin.
Mutta toisaalta välillä on ollut myös hyvin... äh, positiivisten adjektiivien varastoni on lukossa... kiinnostunut olo. Siis että minua kiinnostaa, mitä tapahtuu. Kiinnostaa, että millaista olisi Nepalin ylängöllä. Tänäänkin minua kiinnostaa niin paljon, että kuuntelen Sueden uutta levyä. Sen kuunteleminen tuntuu toisaalta maailman turhimmalta asialta, mutta jollain tavalla kuitenkin hyvin merkitykselliseltä.
En kyllä tiedä, onko tämä Sueden uusi levy erityisen hyvä. Vähän yksitoikkoinen kenties. Mutta omalla tavallaan tässä on jotain koskettavaa. Tai ei koskettavaa, kosketeltavaa.
Tuntuu, että asiat eivät pysy hallinnassa ja omituiset paniikin aallot heiluvat ympärillä. Puhelimet katoilevat, paperit lentelevät, tuntilistat jäävät lähettämättä, lupaudun kahteen paikkaan yhtä aikaa, en tiedä oikein milloin tapahtuu mitäkin ja eh. Mutta toisaalta kun mikään ei ole niin kauhean vakavaa oikeastaan. Puhelimia tulee ja menee, paperit ovat puusta, palkka tulee kuitenkin joskus ja kahtia voi jakautua eikun hetkinen, no siis asioita voi aina sumplia. Mikä hiton sana on "sumplia"?
Tänään minulle sanottiin, että kannattaa nauttia matkustelusta vielä kun voi, koska lapset ovat sitten tiellä myöhemmin. Aikookohan joku majoittaa lapsensa ulko-oveni eteen tai lähettää niitä ryntäilemään jalkoihini lentokentällä, vai miksi helvetissä lapset olisivat tiellä elämässäni? Osaan kyllä väistää lastenrattaita, ja esimerkiksi mummot ovat rollaattoreineen ihan yhtä tiellä, mutta ei se matkusteluani estä. Graaah, joskus en vain jaksa oletusarvoa, että nuoren ihmisen (tai erityisesti naisen?) tulevaisuuteen liittyy automaattisesti lasten hankkiminen. Alan tästä lähtien inttämään ihmisille, että nauttikaa nyt vielä kissanhiekattomista vessanlattioistanne ennen kuin kissa tulee taloon.
Maistoin eilen todella hyvää mämmiä.
Yleisesti ottaen minusta tuntuu oikeastaan lähinnä siltä, että puolet sielustani on revitty irti.
Oodi päivälle:
iloiset ihmiset joiden joukkoon minä en kuulu
kohtaavat surullisia ihmisiä joita minä en tunne
jotka ovat vihaisia mitä minä toisaalta en ole
asioista joita on tapahtunut juuri minulle
Tänään olen opettanut, mutta oppinut vielä enemmän. Opin, että venäläiset pitävät vihkisormusta oikean käden nimettömässä ja erosormusta vasemman käden nimettömässä. Heh! Luulevatkohan venäläiset kaikkia naimisissa olevia suomalaisia eronneiksi...
Opin myös paljon Japanin sukupuolten tasa-arvosta tai enemmänkin tasa-arvottomuudesta. Masentavaa. Mietin sitten samalla ylipäänsä sukupuolten tasa-arvoa, mutta en oikeastaan jaksa kirjoittaa siitä.
Lisäksi opin, että japanilainen olut Mugi to hoppu, jota host-isäni aina juo, ei ole Japanin lain mukaan olutta!! Japanissa on joku omituinen laki, että oluita, joissa on alle 67% mallasta, ei saa kutsua oluiksi. Ne pitää määritellä samaan kategoriaan kuin siiderit ym. hapokkaat alkoholijuomat (japaniksi niitä kutsutaankin nimellä "happooshu", heheh). Mutta huvittavaa tässä on vielä se, että näillä anti-oluilla on alhaisempi verokanta kuin yli 67% mallasta sisältävillä oluilla! TÄMÄ ON MIELESTÄNI HERVOTONTA.
No niin, hyvä, että loma tulee. Vai onko? En tiedä. Viime aikoina on ahdistanut paljon. Silleen tosi fyysisesti. Välillä tuntuu, että taju lähtisi tai jotain. Psykologi määräsi tähän Turkinpippureita. En ole vielä avannut pussia, jonka kyllä ostin.
Mutta toisaalta välillä on ollut myös hyvin... äh, positiivisten adjektiivien varastoni on lukossa... kiinnostunut olo. Siis että minua kiinnostaa, mitä tapahtuu. Kiinnostaa, että millaista olisi Nepalin ylängöllä. Tänäänkin minua kiinnostaa niin paljon, että kuuntelen Sueden uutta levyä. Sen kuunteleminen tuntuu toisaalta maailman turhimmalta asialta, mutta jollain tavalla kuitenkin hyvin merkitykselliseltä.
En kyllä tiedä, onko tämä Sueden uusi levy erityisen hyvä. Vähän yksitoikkoinen kenties. Mutta omalla tavallaan tässä on jotain koskettavaa. Tai ei koskettavaa, kosketeltavaa.
Tuntuu, että asiat eivät pysy hallinnassa ja omituiset paniikin aallot heiluvat ympärillä. Puhelimet katoilevat, paperit lentelevät, tuntilistat jäävät lähettämättä, lupaudun kahteen paikkaan yhtä aikaa, en tiedä oikein milloin tapahtuu mitäkin ja eh. Mutta toisaalta kun mikään ei ole niin kauhean vakavaa oikeastaan. Puhelimia tulee ja menee, paperit ovat puusta, palkka tulee kuitenkin joskus ja kahtia voi jakautua eikun hetkinen, no siis asioita voi aina sumplia. Mikä hiton sana on "sumplia"?
Tänään minulle sanottiin, että kannattaa nauttia matkustelusta vielä kun voi, koska lapset ovat sitten tiellä myöhemmin. Aikookohan joku majoittaa lapsensa ulko-oveni eteen tai lähettää niitä ryntäilemään jalkoihini lentokentällä, vai miksi helvetissä lapset olisivat tiellä elämässäni? Osaan kyllä väistää lastenrattaita, ja esimerkiksi mummot ovat rollaattoreineen ihan yhtä tiellä, mutta ei se matkusteluani estä. Graaah, joskus en vain jaksa oletusarvoa, että nuoren ihmisen (tai erityisesti naisen?) tulevaisuuteen liittyy automaattisesti lasten hankkiminen. Alan tästä lähtien inttämään ihmisille, että nauttikaa nyt vielä kissanhiekattomista vessanlattioistanne ennen kuin kissa tulee taloon.
Maistoin eilen todella hyvää mämmiä.
Yleisesti ottaen minusta tuntuu oikeastaan lähinnä siltä, että puolet sielustani on revitty irti.
Oodi päivälle:
iloiset ihmiset joiden joukkoon minä en kuulu
kohtaavat surullisia ihmisiä joita minä en tunne
jotka ovat vihaisia mitä minä toisaalta en ole
asioista joita on tapahtunut juuri minulle
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Tänään kurkkuni on kultaa, huomenna täynnä multaa
Kello tulee viisi, voin aloittaa juomisen.
Kaupassa oli jotain uutta lonkeroa Meksiko-lonkeroa, hei tämä on hyvää.
Paprika on hyvää, mutta sen kanssa pitäisi olla tarkkana, koska se voi myös antaa ikävän sivumaun moneen asiaan.
Joskus luin jutun, jonka mukaan nykymusiikki on mollivoittoisempaa kuin menneiden aikojen musiikki. Onko tämä syy vai seuraus? Olemmeko masentuneita, koska musiikki on masentavaa, vai teemmeko masentavaa musiikkia, koska olemme masentuneita?
Exät saavat hirvenpaistia valmistavia tyttöystäviä ja puolen vuoden tuttavuudet ajattelevat olevansa leskiä elämäni rakkaudelle. En tiedä, onko tämä tunne mustasukkaisuutta, vai jotain muuta kyrpimistä.
Mitä perjantai-iltapäivällä kuuluu tehdä?
Mielenosoitus ja pieni kapinan tuntu. Haluan vallankumouksen. Sellaisen järjettömän, että rikotaan ikkunoita ja ihmisiltä murtuu neniä ja mellakkapoliisit tulevat paikalle ja hallitus kaatuu!! Sellainen fiilis.
Toisaalta on ihan mukavaa kävellä katuja ja väistellä merituulta.
Kuuntelin Katan ergonomisia neuvoja ja laitoin kuvaruudun alle kirjan. Pelastuvatkohan niskani ja maailma nyt?
Uutta Suedea radiosta. Uutta Suedea, uutta Suedea, joopa joo, joo joo joo vittu jooooo. Jos sen vielä voi ymmärtää, että junat jatkavat kulkemistaan ja maailma pyörimistään, niin en tajua, miten kaikki Siru-jutut voivat jatkua. Suede julkaisee levyä, Blur tulee Suomeen, pla pla pla.
Vittu aurinko voitko olla paistamatta.
En tiedä miksi, mutta ajattelen koko ajan Tiibetin ylänköä. (Dale Cooper - syndrooma?) Luulen, että minun on lähdettävä sinne mitä pikimiten.
Oodi päivälle:
lyyhistyn puoliksi pöydälle
mitä minä tässä maailmassa
nyyhkytystä
musertavaa musertavaa musertavaa
vaan mikro sanoo bling ja nousen
Kaupassa oli jotain uutta lonkeroa Meksiko-lonkeroa, hei tämä on hyvää.
Paprika on hyvää, mutta sen kanssa pitäisi olla tarkkana, koska se voi myös antaa ikävän sivumaun moneen asiaan.
Joskus luin jutun, jonka mukaan nykymusiikki on mollivoittoisempaa kuin menneiden aikojen musiikki. Onko tämä syy vai seuraus? Olemmeko masentuneita, koska musiikki on masentavaa, vai teemmeko masentavaa musiikkia, koska olemme masentuneita?
Exät saavat hirvenpaistia valmistavia tyttöystäviä ja puolen vuoden tuttavuudet ajattelevat olevansa leskiä elämäni rakkaudelle. En tiedä, onko tämä tunne mustasukkaisuutta, vai jotain muuta kyrpimistä.
Mitä perjantai-iltapäivällä kuuluu tehdä?
Mielenosoitus ja pieni kapinan tuntu. Haluan vallankumouksen. Sellaisen järjettömän, että rikotaan ikkunoita ja ihmisiltä murtuu neniä ja mellakkapoliisit tulevat paikalle ja hallitus kaatuu!! Sellainen fiilis.
Toisaalta on ihan mukavaa kävellä katuja ja väistellä merituulta.
Kuuntelin Katan ergonomisia neuvoja ja laitoin kuvaruudun alle kirjan. Pelastuvatkohan niskani ja maailma nyt?
Uutta Suedea radiosta. Uutta Suedea, uutta Suedea, joopa joo, joo joo joo vittu jooooo. Jos sen vielä voi ymmärtää, että junat jatkavat kulkemistaan ja maailma pyörimistään, niin en tajua, miten kaikki Siru-jutut voivat jatkua. Suede julkaisee levyä, Blur tulee Suomeen, pla pla pla.
Vittu aurinko voitko olla paistamatta.
En tiedä miksi, mutta ajattelen koko ajan Tiibetin ylänköä. (Dale Cooper - syndrooma?) Luulen, että minun on lähdettävä sinne mitä pikimiten.
Oodi päivälle:
lyyhistyn puoliksi pöydälle
mitä minä tässä maailmassa
nyyhkytystä
musertavaa musertavaa musertavaa
vaan mikro sanoo bling ja nousen
lauantai 9. maaliskuuta 2013
癒すことのできない悲しみ
Jahas, on jo perjantai. Olipa siinäkin viikko. Tiesin, ettei olisi pitänyt palata Helsinkiin.
Olen ollut töissä ja saatoin myös kirjoittaa kandia jossain vaiheessa ja olla töissä. Taisin myös suunnitella työpäiviäni ja käydä lukemassa Kansalliskirjaston syvässä kellarissa artikkelin kandia varten. Olen myös nukkunut äärimmäisen huonosti ja päätäni on särkenyt. Sillä tavalla, että jos liikuttaa silmiään vähän ylöspäin, niin tulee melkein tajun vievä kipu. Lisäksi sydämeeni on sattunut niin paljon.
Mutta nyt alkaa viikonloppu. Aion levätä.
Katsoin äsken Norwegian Woodin. Ei olisi ehkä pitänyt. Se oli ahdistava leffa jo ensimmäisellä kerralla, nyt se oli tuhat kertaa ahdistavampi. No ehkä hei syystä että. Mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa katsoa se nyt kun on lukenut myös kirjan.
Sitä paitsi ihan kuin minä haluaisin edes katsoa/lukea mitään muuta kuin kuolemaa käsitteleviä asioita.
Elämää pitäisi jatkaa ajattelematta liikaa kuolemaa. Mutta kaikki aikanaan.
Tai ehkä ihmiset välttelevätkin liikaa kuoleman ajattelemista. Ken tietää. Mitä minä olen sanomaan.
Minusta on mielenkiintoista, miten jotkut ihmiset ovat kommentoineet vastaavanlaisia tilanteita omassa elämässään kysymällä "miten näin saattoi käydä minulle?" Että inhoan sellaista "no ei meidän naapurissa" -asennetta. Okei no mitä minä sitä sen enempää tuomitsemaan. Mutta en vain itse pysty ajattelemaan niin. Tai olemaan katkera ylipäänsä. Katkeruus on muutenkin ongelmallinen juttu, luulen. Siihen liitty perusasetuksena jonkinlainen ylemmyydentunne, sellainen, että en minä ansaitse tätä. En tarkoita sitä, että esimerkiksi minä itse ansaitsisin tällaista paskaa enkä monta muutakaan paskaa asiaa, mitä elämässä on ollut, mutta kun kysymys ei loppupeleissä ole mistään ansionsa mukaan saamisesta. Katkeruus on älytön ajatusketju, jossa kuvitellaan, että pahojen asioiden tapahtumisella ylipäänsä olisi jonkinlainen yhteys mihinkään ansaitsemiseen.
Elämä on hyvin irrationaalista.
Ajattelen väkisinkin, että mitä minä elämälläni nyt teen. Mutta ei sitä sovi liikaa ajatella. Kunhan nyt olla ja elellä.
Kylmetä on verbityyppiä 6 ja minun sydämeni kylmenee.
Tähän väliin kerron omituisen huomion. Olen huomannut, että japanilainen eroottinen bondage, jos tiedätte, sellainen, missä on köysiä ja outoja asentoja, "shibari" tai "kinbaku", kiehtoo minua suuresti. Päätin tänään, että yritän parhaani mukaan päästä Japanissa ollessani katsomaan sellaista esitystä.
Haruki Murakamista on kyllä tulossa minun lempikirjailijani. Mietin muutama päivä sitten, että miksen löytänyt Murakamia jo kauan aikaa sitten, mutta sitten tajusin, ettei ollut sen aika.
Kaikesta huolimatta luulen, että maailmassa on niin paljon selvittämättömiä salaisuuksia, kuten yhtälö, joka johtaa tulokseen 42, että niiden ratkaisemista on jatkettava. Sen takia en aio elää merkityksetöntä oravanpyöräpaskaelämää, koska siinä tapauksessa voin yhtä hyvin kuolla. Aion löytää aarteita ja tuhansia tarinoita.
Oodi päivälle:
Iso K tulee meitä tapaamaan
no ymmärrät varmaan
että siis tappamaan
pidä p-kirjaimesi lyhyenä
niin voit vuolla ja nuolla muttet vielä kuolla
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
In restless dreams I walked alone
Ratiritiralla kohta väistyy talvihalla arghhh rallalaa.
Japanilainen surrealismi. Aina höpistään jostain japanilaisesta teknologiasta ja idän ja lännen yhdistämisestä ja animesta ja plaplapla, vaikka yksinkertaisesti kaiken pohjalla on japanilainen surrealismi. Ja surrealismi, ystäväiseni, surrealismi kertoo enemmän mistään kuin mikään muu. Aion kirjoittaa surrealistisen romaanin. Uneni tulevat liittymään siihen. Tai siis se tulee liittymään uniini.
Siitä en tiedä, haluanko Japanissa oppia kääntämään japanilaisia kirjoja, mutta sen tiedän, että haluan sukeltaa tuohon surrealismiin niin, että voin kirjoittaa parhaan surrealistisen teoksen, mitä kuunaan on nähty.
Töissä käyminen on niin rohkaisevaa. Saan siellä aina niin paljon positiivista palautetta, että se tuntuu jo ihan absurdilta. No, osaanpahan jatkossa esitellä itseni. Hei, olen tämmönen nuori friidu Stadista ja olen hyvä kolmessa asiassa: opettamisessa, tanssimisessa ja soutamisessa. Ei vittu, pitäiskö lähteä heti baanalle. Tai siis kuulostan jo aika hyvältä sänkykumppaniltakin noiden perusteella, miettikää nyt hei.
Heh, tänäänpä oli hauskaa: "Haluan kauniin naisen" vs. "Haluan kaunista naista". Suomen kieli kannattaa opetella kunnolla, jos haluaa saada mitä haluaa.
Vaihdoin pullojukan mullat ja siivosin paperini. Ei ole ehkä tarvetta esimerkiksi säilyttää edellisen asunnon kotivakuutuspapereita. Mutta Sirun neuvoja noudattaen säästin joka ikisen palkkakuittini, jos vaikka joudun työttömäksi joskus. Vaikka noin yleisesti ottaen Siru ei ehkä ole se ensimmäinen ihminen, jonka paperiasioiden hoitamisesta ottaisin mallia, mutta...
Jostain syystä pidän sanasta "näytönohjain".
Tänään oli kesätyöpuheita ja kelasin, että jos olisi kesällä töitä metroaseman lähellä, niin siitä olisi aina kätevää metukalla mennä kekeen näkeen Siruu ja puistoelämää, mutta voi vittu no menee siitä suora bussi hautausmaallekin.
Niin ahdistavaa, niin ahdistavaa. Kevättalvikin on, miksei Siru ole valittamassa nenänsä vuotamisesta auringonpaisteessa.
Olen miettinyt viime aikoina elämää ja sen mielekkyyttä ja tullut lopputulokseen, ettei pituus ole ainakaan mikään järkevä pyrkimys. Aion elää juuri miten huvittaa ja sattuu, polttaa tupakkaa, juoda alkoholia, syödä mitä sattuu, nukkua ja liikkua milloin sattuu, kaikkea niin paljon tai vähän kuin ikinä haluan!! Jos kuolen nelikymppisenä, niin voinpahan ainakin sanoa eläneeni! Helvetti vieköön!
Mutta ei kannata käsittää väärin; en ajatellut esimerkiksi alkaa polttaa tupakkaa, koska en pidä siitä, enkä juomaan alkoholia överisti, koska vihaan krapulaa, ja silleen. Mutta tarkoitan vain, että minä en aio perustella minkään tekemättä jättämistä sillä, että se lyhentää elämääni.
Aurinko pyörähtää akselinsa ympäri kerran 25 vuorokaudessa. Hidas veikko.
Oodi päivälle:
typerä typerä maailma
kulinarismia eli
sammakonkasvatusfarmi
luulit varmaan pariisilaisten poimivan ne kaduilta
samoilta joilla on niitä kuuluisia kakkakikkareita
sika, joka puhuu ranskaa
ja isäni, joka taitaa vuoristosaksaa (ja -ranskaa)
jos en olisi näin surullinen itkisin varmaan
Japanilainen surrealismi. Aina höpistään jostain japanilaisesta teknologiasta ja idän ja lännen yhdistämisestä ja animesta ja plaplapla, vaikka yksinkertaisesti kaiken pohjalla on japanilainen surrealismi. Ja surrealismi, ystäväiseni, surrealismi kertoo enemmän mistään kuin mikään muu. Aion kirjoittaa surrealistisen romaanin. Uneni tulevat liittymään siihen. Tai siis se tulee liittymään uniini.
Siitä en tiedä, haluanko Japanissa oppia kääntämään japanilaisia kirjoja, mutta sen tiedän, että haluan sukeltaa tuohon surrealismiin niin, että voin kirjoittaa parhaan surrealistisen teoksen, mitä kuunaan on nähty.
Töissä käyminen on niin rohkaisevaa. Saan siellä aina niin paljon positiivista palautetta, että se tuntuu jo ihan absurdilta. No, osaanpahan jatkossa esitellä itseni. Hei, olen tämmönen nuori friidu Stadista ja olen hyvä kolmessa asiassa: opettamisessa, tanssimisessa ja soutamisessa. Ei vittu, pitäiskö lähteä heti baanalle. Tai siis kuulostan jo aika hyvältä sänkykumppaniltakin noiden perusteella, miettikää nyt hei.
Heh, tänäänpä oli hauskaa: "Haluan kauniin naisen" vs. "Haluan kaunista naista". Suomen kieli kannattaa opetella kunnolla, jos haluaa saada mitä haluaa.
Vaihdoin pullojukan mullat ja siivosin paperini. Ei ole ehkä tarvetta esimerkiksi säilyttää edellisen asunnon kotivakuutuspapereita. Mutta Sirun neuvoja noudattaen säästin joka ikisen palkkakuittini, jos vaikka joudun työttömäksi joskus. Vaikka noin yleisesti ottaen Siru ei ehkä ole se ensimmäinen ihminen, jonka paperiasioiden hoitamisesta ottaisin mallia, mutta...
Jostain syystä pidän sanasta "näytönohjain".
Tänään oli kesätyöpuheita ja kelasin, että jos olisi kesällä töitä metroaseman lähellä, niin siitä olisi aina kätevää metukalla mennä kekeen näkeen Siruu ja puistoelämää, mutta voi vittu no menee siitä suora bussi hautausmaallekin.
Niin ahdistavaa, niin ahdistavaa. Kevättalvikin on, miksei Siru ole valittamassa nenänsä vuotamisesta auringonpaisteessa.
Olen miettinyt viime aikoina elämää ja sen mielekkyyttä ja tullut lopputulokseen, ettei pituus ole ainakaan mikään järkevä pyrkimys. Aion elää juuri miten huvittaa ja sattuu, polttaa tupakkaa, juoda alkoholia, syödä mitä sattuu, nukkua ja liikkua milloin sattuu, kaikkea niin paljon tai vähän kuin ikinä haluan!! Jos kuolen nelikymppisenä, niin voinpahan ainakin sanoa eläneeni! Helvetti vieköön!
Mutta ei kannata käsittää väärin; en ajatellut esimerkiksi alkaa polttaa tupakkaa, koska en pidä siitä, enkä juomaan alkoholia överisti, koska vihaan krapulaa, ja silleen. Mutta tarkoitan vain, että minä en aio perustella minkään tekemättä jättämistä sillä, että se lyhentää elämääni.
Aurinko pyörähtää akselinsa ympäri kerran 25 vuorokaudessa. Hidas veikko.
Oodi päivälle:
typerä typerä maailma
kulinarismia eli
sammakonkasvatusfarmi
luulit varmaan pariisilaisten poimivan ne kaduilta
samoilta joilla on niitä kuuluisia kakkakikkareita
sika, joka puhuu ranskaa
ja isäni, joka taitaa vuoristosaksaa (ja -ranskaa)
jos en olisi näin surullinen itkisin varmaan
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
I know the meaning of life, it doesn't help me a bit
Olen ollut viime aikoina niin suurien kysymysten äärellä. Elämästä ja kuolemasta. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Määrittääkö ihmistä ennen kaikkea hänen tekonsa vai intentionsa?
Kävimme katsomassa Tarantinon uusimman, Django Unchainedin. Se oli hyvää Tarantinoa.
Sitä katsoessa tulin kyllä paikoin entistä tuskaisemmaksi. Miten ihminen voi aivopestä itsensä ja ympärillänsä olevat uskomaan, ettei joku toinen ihminen ole ihminen? Toisaalta tuntuu, että nimenomaan sitä ihminen tekee. Miehet ovat enemmän ihmisiä kuin naiset, valkoiset enemmän kuin mustat, saksalaiset enemmän kuin juutalaiset, heterot enemmän kuin homot, vammattomat enemmän kuin vammaiset... Sama kaava toistuu ja toistuu. Perimmäinen ongelma on ehkä ylipäänsä käsitys toiseudesta. Jokainen meistä kokee jollain tavalla toiseutta, joka kasvaessaan saa meidät pelkäämään, ettemme kuulu joukkoon. Vaimentaaksemme oman pelkomme käännämme sen ympäri: en minä voi olla kuulumatta joukkoon, sillä nuo Toisethan eivät kuulu joukkoon. Jos suljen ulkopuolelle Toiset, en ole ainakaan itse ulkopuolella. Minä olen ihmisyyden sisäpuolella, minä olen ihminen, enkä voi olla olematta ihminen, koska nuo joiden joukkoon en tuntenut kuuluvani, eivät itseasiassa ole ihmisiä lainkaan!
Ongelmallista toiseus on myös siltä kannalta, että siinä voi käydä myös niin, ettei pelkoa käännetäkään ympäri, vaan sen annetaan kasvaa. Minä olen Toinen. En kuulu joukkoon toisin kuin nuo kaikki muut. Olenko minä ihminen? Ehkä me emme ole ihmisiä lainkaan, me Toiset.
Ihmisiä, jotka luulevat olevansa ihmisiä enemmän kuin toiset ja ihmisiä, jotka saadaan uskomaan olevansa vähemmän ihmisiä kuin toiset, näin syntyy tämä ajassa ja paikassa toistuva vastenmielinen asetelma.
Sinä olet jokainen ihminen, etkä kuitenkaan kukaan muu kuin sinä. Tätä perustana pitäen voimme sitten punnita muut asiat yksityiskohtaisemmin. Siinäkin tulee sitten uusia ongelmia vastaan.
Aika diippiä settiä.
Jollain tavalla pidän Tarantinon tavasta käsitellä väkivaltaa niin sensuroimattomana.
Kyynisyys on jännä juttu, kun sitä on monenlaista. "Juna on kuitenkin myöhässä, emmä kuitenkaan sitä työpaikkaa saa" -tyyppinen kyynisyys on lähinnä raivostuttavaa. Mutta TOSIASIOIDEN TUNNUSTAMINEN ON VIISAUDEN ALKU, kuten presidentti Paasikivi asian sanoisi. Ja vittu tämä maailma on järjetön ja sairas paikka.
Elämä on, minulle siis, tasapainoittelua maailman omituisen häilyvän kauneuden ja järkälemäisen musertavan rumuuden välillä. Kun on tunnustanut tosiasiat, niin mitä sen jälkeen? MITÄ SEN JÄLKEEN PAASIKIVI, HÄH??
Lidlistä ostamani chiliolut on miellyttävä tuttavuus.
Näin toissa yönä unta, jossa menin hukuttautumaan talvella ja jäinkin jäiden alle jumiin, mutta sitten päiväkotiaikainen kaverini pelasti minut. (Omituisena sivuhuomiona, kyseinen päiväkotiaikainen kaverini meinasi aikoinaan hukkua, kun olimme päiväkodin kanssa retkellä jossain saaressa.) Viime yönä näin unta, jossa Siru yritti hukuttautua kesällä järveen, mutta minä seurasin perässä uiden ja pitelin Sirua pinnalla aina kun se meinasi upota. Myöhemmin olin kuitenkin jossain muualla ja ajattelin, että nyt se on kuitenkin mennyt hukuttautumaan, kun en ole valvomassa. Hajottavia unia taas.
Kävin perjantaina mummin kanssa sushilla ja katsomassa Huorasadun. Se oli aika hyvä näytelmä, paitsi loppupuolella se jotenkin hajosi käsiin.
Ahdistavaa yrittää ymmärtää elämän tarkoitusta ja maailmankaikkeuta ja kieliä. Ehkä pitäisi hetkeksi palata maan päälle tarkastelemaan arkisempia ongelmia. Pitäisi esmes siivota.
Oodi päivälle:
koskaan emme opi
älkäämme siis lakatko opettelemasta
pysyykö asioiden painoarvo samana
jos suhdetta muutetaan
eläminen on ennen kaikkea
epätietoisuutta
Kävimme katsomassa Tarantinon uusimman, Django Unchainedin. Se oli hyvää Tarantinoa.
Sitä katsoessa tulin kyllä paikoin entistä tuskaisemmaksi. Miten ihminen voi aivopestä itsensä ja ympärillänsä olevat uskomaan, ettei joku toinen ihminen ole ihminen? Toisaalta tuntuu, että nimenomaan sitä ihminen tekee. Miehet ovat enemmän ihmisiä kuin naiset, valkoiset enemmän kuin mustat, saksalaiset enemmän kuin juutalaiset, heterot enemmän kuin homot, vammattomat enemmän kuin vammaiset... Sama kaava toistuu ja toistuu. Perimmäinen ongelma on ehkä ylipäänsä käsitys toiseudesta. Jokainen meistä kokee jollain tavalla toiseutta, joka kasvaessaan saa meidät pelkäämään, ettemme kuulu joukkoon. Vaimentaaksemme oman pelkomme käännämme sen ympäri: en minä voi olla kuulumatta joukkoon, sillä nuo Toisethan eivät kuulu joukkoon. Jos suljen ulkopuolelle Toiset, en ole ainakaan itse ulkopuolella. Minä olen ihmisyyden sisäpuolella, minä olen ihminen, enkä voi olla olematta ihminen, koska nuo joiden joukkoon en tuntenut kuuluvani, eivät itseasiassa ole ihmisiä lainkaan!
Ongelmallista toiseus on myös siltä kannalta, että siinä voi käydä myös niin, ettei pelkoa käännetäkään ympäri, vaan sen annetaan kasvaa. Minä olen Toinen. En kuulu joukkoon toisin kuin nuo kaikki muut. Olenko minä ihminen? Ehkä me emme ole ihmisiä lainkaan, me Toiset.
Ihmisiä, jotka luulevat olevansa ihmisiä enemmän kuin toiset ja ihmisiä, jotka saadaan uskomaan olevansa vähemmän ihmisiä kuin toiset, näin syntyy tämä ajassa ja paikassa toistuva vastenmielinen asetelma.
Sinä olet jokainen ihminen, etkä kuitenkaan kukaan muu kuin sinä. Tätä perustana pitäen voimme sitten punnita muut asiat yksityiskohtaisemmin. Siinäkin tulee sitten uusia ongelmia vastaan.
Aika diippiä settiä.
Jollain tavalla pidän Tarantinon tavasta käsitellä väkivaltaa niin sensuroimattomana.
Kyynisyys on jännä juttu, kun sitä on monenlaista. "Juna on kuitenkin myöhässä, emmä kuitenkaan sitä työpaikkaa saa" -tyyppinen kyynisyys on lähinnä raivostuttavaa. Mutta TOSIASIOIDEN TUNNUSTAMINEN ON VIISAUDEN ALKU, kuten presidentti Paasikivi asian sanoisi. Ja vittu tämä maailma on järjetön ja sairas paikka.
Elämä on, minulle siis, tasapainoittelua maailman omituisen häilyvän kauneuden ja järkälemäisen musertavan rumuuden välillä. Kun on tunnustanut tosiasiat, niin mitä sen jälkeen? MITÄ SEN JÄLKEEN PAASIKIVI, HÄH??
Lidlistä ostamani chiliolut on miellyttävä tuttavuus.
Näin toissa yönä unta, jossa menin hukuttautumaan talvella ja jäinkin jäiden alle jumiin, mutta sitten päiväkotiaikainen kaverini pelasti minut. (Omituisena sivuhuomiona, kyseinen päiväkotiaikainen kaverini meinasi aikoinaan hukkua, kun olimme päiväkodin kanssa retkellä jossain saaressa.) Viime yönä näin unta, jossa Siru yritti hukuttautua kesällä järveen, mutta minä seurasin perässä uiden ja pitelin Sirua pinnalla aina kun se meinasi upota. Myöhemmin olin kuitenkin jossain muualla ja ajattelin, että nyt se on kuitenkin mennyt hukuttautumaan, kun en ole valvomassa. Hajottavia unia taas.
Kävin perjantaina mummin kanssa sushilla ja katsomassa Huorasadun. Se oli aika hyvä näytelmä, paitsi loppupuolella se jotenkin hajosi käsiin.
Ahdistavaa yrittää ymmärtää elämän tarkoitusta ja maailmankaikkeuta ja kieliä. Ehkä pitäisi hetkeksi palata maan päälle tarkastelemaan arkisempia ongelmia. Pitäisi esmes siivota.
Oodi päivälle:
koskaan emme opi
älkäämme siis lakatko opettelemasta
pysyykö asioiden painoarvo samana
jos suhdetta muutetaan
eläminen on ennen kaikkea
epätietoisuutta
tiistai 12. helmikuuta 2013
Ajan suuntaa en saa muuttumaan
Viimeöisessä unessa hengasin jossain pukuhuoneessa kahden randomin tytön kanssa, joista toinen alkoi selittämään, että Nurkat-lehteä jaettiin joskus junassa ja se oli helvetin outo lehti. Minä sanoin, että olen sen toinen päätoimittaja ja ainoa, joka on elossa ja aloin itkemään hillittömästi. Sitten se tyttö oli kauhean pahoillaan, että oli sanonut Nurkat-lehteä oudoksi ja lohdutti minua. Lopulta menimme johonkin luokkaan, kun olin saanut itkuni loppumaan.
Sitten näin unta, jossa olin David Bowie ja nätti nainen otti minulta suihin pukukopin näköisessä puhelinkopissa. Se tuntui helvetin hyvältä! Olisinpa David Bowie ja minulta otettaisiin suihin.
Mutta minä olen minä ja ainoa Nurkat-lehden elossa oleva päätoimittaja.
En päässyt sitten kuitenkaan aamuluennolle maanantaina. Yllätys. Ja sittenkin kun menin yliopistolle, niin sain tietää, että tenttivastaukseni ovat niin ylimalkaisia, että minun on mentävä korottamaan jo läpipääsemäni tentin arvosanaa, jotta opin kirjoittamaan parempia tenttivastauksia. Voi surkeus. Mitäs päästävät tällaisia ääliöitä yliopistoon.
No joo. Kirsi tarkoittaa länsi- ja kaakkoismurteissa routaa. Syödäänkös ruotsalaisittain maapäärynä, ranskalaisittain maaomena, belgialaisittain öljyssä paistettuna.
Luvassa pimeyttä ja ulkopuolisuutta omasta elämästä. Todellinen yksinäisyys voi olla kevyempää kuin yksinäisyys ihmisten joukossa. Tuntuu joskus, että vain musertuu jonkin abstraktin alle. Mutta mitä väliä. Juna kulkee näin. Pääasia että kaikki näyttää hyvältä.
Tänään kotiin tullessa täällä haisi tosi myrkylliseltä. Se tuli lähinnä ehkä vessan ilmastointikanavasta ja epäilin, että joku haluaa kaasuttaa minut hengiltä. Suutuin, koska viattoman kissanhan se yritti kaasuttaa! Tai siis jos minä olen kotona, pystyn ehkä hei pakenemaan, mutta jos kissa on yksin kotona, se ei voi! Tuulettamalla haju kyllä lähti, ja tajusin sitten, että se taisi itseasiassa olla maalin hajua. Ehkä jonkun kotona on maalattu seiniä tai jotain?
Autolla kun menee läpi Suomen maaseutua, niin kyllä se on niin yksinäistä. Siis maaseutu.
Miksi pitää tulla sunnuntain radio-ohjelma uusintana? Uusisivat edes jotain vähän kauemmin aikaa sitten tullutta ohjelmaa.
Miksei millekään mahda mitään.
Masentavaa yksinäistä paskaa. Menen nukkumaan ja toivottavasti voin taas olla joku muu ja saada vaikka suuseksiä.
Oodi päivälle:
kaikki hyvin niin maan päällä
kuin taivaissa
serafeilla silmiä siivissään
vaan suolavettä poskillaan
galaksit ovat niin suuria
etten voi käsittää
tiistai 22. tammikuuta 2013
Bad Cover Version of Life
Maailma muistuttaa hyvin pitkälti kissan hiekkalaatikkoa: paskaa siivoaa pois vain tehdäkseen tilaa uudelle paskalle.
Ei sillä että minä itse olisin tästä maailmasta mitään paskaa siivonnut pois. Välinpitämättömyys on helpompaa. Maailmasta voi ahdistua, mutta mitä asialle voi tehdä? Miten minä voisin lopettaa sodan Syyriassa? Tai nälänhädän Afrikassa? Tai satunnaiset ampumiset näennäisen turvallisissa maissa? Syrjimisen Venäjällä?
En voi en.
Mikäköhän juttu tämä nyt oikein oli.
Pelottaa keskiviikkoinen tentti. Eivät tentit yleensä pelota. Mutta tämä pelottaa!
Mitä teatteria, mitä näytelmää. Elämä tuntuu näytelmältä. Mutta ei kai näytelmissä mitään. Toivottavasti yleisö nauttii.
Kadonnut:
Mielekkyys
Löytäjälle luvassa palkkio.
Yhteydenotot minulle.
Minulla on pakastimessa mustikoita. Haluaisin tehdä mustikkapiirakkaa. Kenties teenkin.
Olisin halunnut tehdä lämpimiä voileipiä Sirun kanssa sillä viikolla. Johtui ehkä siitä, että joskus sitä edellisellä viikolla jotkut kämppikset tekivät siellä lämpimiä voileipiä. Haluaisin edelleen tehdä lämpimiä voileipiä Sirun kanssa.
No niin, aionko nyt luetella kaikki maailman ruoat, joita haluaisin tehdä.
Oli niin ihanaa, kun oli 25 astetta pakkasta. Tulisipa takaisin. Haluan, että pakkanen nipistelee ihoa ja paleltaa paleltaa paleltaa. Ehkä voisin mennä avantouimaan! Hah!
Oodi päivälle:
lumi narisee
hesari narisee
baarit ei oo auki
mitä kylmyys symboloi
juuri tätä tiedät kyllä
yhtäkkiä itken
ja kaipaan kesäistä krapulaa
Ei sillä että minä itse olisin tästä maailmasta mitään paskaa siivonnut pois. Välinpitämättömyys on helpompaa. Maailmasta voi ahdistua, mutta mitä asialle voi tehdä? Miten minä voisin lopettaa sodan Syyriassa? Tai nälänhädän Afrikassa? Tai satunnaiset ampumiset näennäisen turvallisissa maissa? Syrjimisen Venäjällä?
En voi en.
Mikäköhän juttu tämä nyt oikein oli.
Pelottaa keskiviikkoinen tentti. Eivät tentit yleensä pelota. Mutta tämä pelottaa!
Mitä teatteria, mitä näytelmää. Elämä tuntuu näytelmältä. Mutta ei kai näytelmissä mitään. Toivottavasti yleisö nauttii.
Kadonnut:
Mielekkyys
Löytäjälle luvassa palkkio.
Yhteydenotot minulle.
Minulla on pakastimessa mustikoita. Haluaisin tehdä mustikkapiirakkaa. Kenties teenkin.
Olisin halunnut tehdä lämpimiä voileipiä Sirun kanssa sillä viikolla. Johtui ehkä siitä, että joskus sitä edellisellä viikolla jotkut kämppikset tekivät siellä lämpimiä voileipiä. Haluaisin edelleen tehdä lämpimiä voileipiä Sirun kanssa.
No niin, aionko nyt luetella kaikki maailman ruoat, joita haluaisin tehdä.
Oli niin ihanaa, kun oli 25 astetta pakkasta. Tulisipa takaisin. Haluan, että pakkanen nipistelee ihoa ja paleltaa paleltaa paleltaa. Ehkä voisin mennä avantouimaan! Hah!
Oodi päivälle:
lumi narisee
hesari narisee
baarit ei oo auki
mitä kylmyys symboloi
juuri tätä tiedät kyllä
yhtäkkiä itken
ja kaipaan kesäistä krapulaa
lauantai 12. tammikuuta 2013
Sydän on lihas lasipurkissa
Hyvin menee! Ihmettelin tässä koneen äärellä, että mikä kumma haju, siis mistä tämä outojen mausteiden haju voi tulla, katselin ympärilleni, kuka tekee ruokaa kodissani, mitä tämä on, NO VOISIKO OLLA TEE NENÄSI EDESSÄ.
Aika jännä tuoksu muuten.
Soittavat taas New Order -poppoon biisejä radiossa.
Miksiköhän tulin kirjoittamaan blogia, kun piti kirjoittaa runoja. Pidin ajasta, jolloin näitä kutsuttiin journaleiksi eikä blogeiksi. Mutta maailma muuttuu, Eskoseni, ja kehitys kehittyy.
Mikä on positiivinen tulosvaroitus? Positiivinen varoitus? Varoitan, palkkasi saattaa nousta, jos et sulje nyt suutasi!!
Tämän yhteiskunnan ongelma on se, että pitää olla joko tai. Joko olet mukana tai sitten et. Kynnyksellä seisojia ei lasketa.
Voi saatana.
Punaviini on sitten hyvää.
Ristiriitaisuus. Haluaisin puolustaa kaikkia ihmisiä, joita syrjitään. Mutta luulenpa, että minusta tulee katkera ja paha ihminen. Tai ehkä ei. Mutta ainakin surullinen ja kiukkuinen. Tai mistä minä tiedän mitä minusta tulee. Mutta näinä päivinä olen surullinen ja kiukkuinen ihminen. Mutta puolustan kyllä kykyjeni mukaan ihmisiä, jos heitä kiusataan. Mitäköhän minä taas selitän.
Nyt on sellainen tunne, että talven soisi jatkuvan ikuisesti. Kylmän ja pimeän talven, jossa ikävöidä ikävöidä ja ikävöidä. Kesällä kuuluu olla hauskaa, kesäähän yleensä ikävöidään, mutta miten kesällä ikävöidään, voi ei silloin siitä tulee ihan hirveää, mitä muka on kesä ilman Sirua.
Parempi pysyä elossa.
Oodi päivälle:
heittäydytään virtaan
ohitse mustien mökkien
joihin meidänkin on joskus päädyttävä
katsottava itseämme silmästä silmään
mutta älä seuraa ketään
muuten sinua ei lopulta katso silmiin
sinä vaan joku muu
Aika jännä tuoksu muuten.
Soittavat taas New Order -poppoon biisejä radiossa.
Miksiköhän tulin kirjoittamaan blogia, kun piti kirjoittaa runoja. Pidin ajasta, jolloin näitä kutsuttiin journaleiksi eikä blogeiksi. Mutta maailma muuttuu, Eskoseni, ja kehitys kehittyy.
Mikä on positiivinen tulosvaroitus? Positiivinen varoitus? Varoitan, palkkasi saattaa nousta, jos et sulje nyt suutasi!!
Tämän yhteiskunnan ongelma on se, että pitää olla joko tai. Joko olet mukana tai sitten et. Kynnyksellä seisojia ei lasketa.
Voi saatana.
Punaviini on sitten hyvää.
Ristiriitaisuus. Haluaisin puolustaa kaikkia ihmisiä, joita syrjitään. Mutta luulenpa, että minusta tulee katkera ja paha ihminen. Tai ehkä ei. Mutta ainakin surullinen ja kiukkuinen. Tai mistä minä tiedän mitä minusta tulee. Mutta näinä päivinä olen surullinen ja kiukkuinen ihminen. Mutta puolustan kyllä kykyjeni mukaan ihmisiä, jos heitä kiusataan. Mitäköhän minä taas selitän.
Nyt on sellainen tunne, että talven soisi jatkuvan ikuisesti. Kylmän ja pimeän talven, jossa ikävöidä ikävöidä ja ikävöidä. Kesällä kuuluu olla hauskaa, kesäähän yleensä ikävöidään, mutta miten kesällä ikävöidään, voi ei silloin siitä tulee ihan hirveää, mitä muka on kesä ilman Sirua.
Parempi pysyä elossa.
Oodi päivälle:
heittäydytään virtaan
ohitse mustien mökkien
joihin meidänkin on joskus päädyttävä
katsottava itseämme silmästä silmään
mutta älä seuraa ketään
muuten sinua ei lopulta katso silmiin
sinä vaan joku muu
lauantai 5. tammikuuta 2013
Onnekkaat näkevät sateenkaaria
Tänään kävin H:lla saunomassa. Oli hieno kattosauna! Ja saunominen on hienoa! Ehkä voisin varata oikeasti saunavuoron täältä...
Olin laittamassa tuohon loppuun lainausmerkkiä. Niin kuin silloin kun ropetti, niin meinasi laittaa joka jutun loppuun lainausmerkin tai tähden.
Tänään ilmoittauduin kaksi viikonloppua kestävälle somalin alkeiskurssille. Mahtava juttu! Näin ajattelin. Sitten vasta luin tarkemmin, missä Opistotalo sijaitsee, no kas, Helsinginkadulla, Brahenkenttää vastapäätä. En ole ihan varma mitä teen. Voi jumalauta, kyllähän nyt Kallioon pitää voida mennä. Ei kukaan vaadi, että kaljoittelemaan, pitämään hauskaa tai edes muuten vain kiertelemään, mutta jollekin kurssille hei nyt kamoon. Siinä pitäisi mennä Kallioon, sitten sisälle taloon, opiskella siellä ja lopulta lähteä Kalliosta. Ei voi olla kovin paha. Mitä järkeä jossain kaupunginosan välttelyssä on? Tai kuinka kauan sitä voi jatkaa? Mutta ajatuskin saa vapisemaan kauhusta. Tuntuu, että pelko vain lietsoo pelkoa joka lietsoo pelkoa joka lietsoo pelkoa jne.
Sitten oli merkillistä, kun M:kin lähestyi minua samasta aiheesta tekstiviestitse illalla. Tosin en ymmärtänyt, mikä oli konteksti, mutta ahdistus on.
No paluumatkalla kotiin tänään ahdistuilin sitten lisää ja lopulta kelasin, että haluan muuttaa pois Helsingistä. Täällä on niin surullista. Siru ei ole täällä. Minua ei kiinnosta, mitä täällä tapahtuu. Tapahtumia, keikkoja, mitä täällä nyt onkaan. Tyhjyyttä. Kaupunki ei hengitä minun nähteni. On vain lähijunia ja katutöitä, valoja ja sisätilojen märkiä lattioita, koluttuja paikkoja ja suljettuja paikkoja, samoja kaarteita päivästä toiseen.
Tältä minusta tuntuu tällä hetkellä. Huomenna saattaa tuntua toiselta.
Mutta lähdenhän täältä ainakin puoleksi vuodeksi pois. Se on todella hyvä juttu. Sen jälkeen asiat tuntuvat varmaan taas vähän erilaisilta. No, pakkohan täällä on sitten vielä vuosia hengailla opintojen parissa joka tapauksessa. Silti nyt tuntuu siltä, että pois.
Sellaista tuollaista tällaista, sitä ja tätä.
Oodi päivälle:
unta unta unta
hukun uneen
ei minä vain sukellan
kun happi loppuu palaan takaisin pintaan
minä sukellan ja palaan pintaan
mutta sinä jäit pinnan alle
merenneidoksi
jota minä sukellan katsomaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)