Jollain tavalla vihaan avun pyytämistä muilta. Siis ihan tyhmissä asioissa, kuten tänään kun palohälyttimeni alkoi piipata paristojen loppumista enkä saanut sitä irti. Mietin kuitenkin yli tunnin, että viitsinkö ylipäänsä vaivata ketään asialla. Kyllä sitten viitsin ja Suomen komein suomen kielen opiskelija tuli näyttämään ammattitaitoaan paloturvallisuuden alalla.
Jotenkin haluaisin vain olla maailman itsenäisin ihminen, joka ei tarvitsisi mitään eikä ketään. Mitä enemmän tarvitsee asioita, sitä enemmän tulee pettymään. Vanhempani eivät ole tukenani, kun heitä tarvitsisin, paras ystäväni ei ole ylipäänsä missään, ruoasta tulee vain vatsa kipeäksi ja nukkumisesta päänsärkyä. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joihin tukeutua, mutta kun pelkään, että ei sitten voikaan. Että lopulta pitää pärjätä omillaan. Osata laittaa lamput kattoon, tienata oma leipä, ottaa asioista itse selvää, viihdytä itse itseään, päättää kaikesta yksin. Kyllä minä pidän itsenäisyyttäni hyvänä asiana, mutta joskus ajattelen, että itsenäisyydestä ei ole pitkä matka yksinäisyyteen.
Säätämistä taas. Säätäminen on ihan kivaa.
Kuka minä olen. Ja kuka on Joe?
Näin unta, että heitin kuskusia ihmisten naamoille ja sitä menin jonkun silmään. Ei saa heittää kuskusia ihmisten naamoille.
Joskus mietin, että Siru kuoli menneisyyden kaipuuseen.
Pitää varmaan olla varovainen, ettei lopulta kuole siihen itse.
Snurrig tarkoittaa ruotsiksi sekopäistä ja on omituinen sana.
Maailma on täynnä kysymyksiä vailla vastausta. Asioita, joita voi vain pyöritellä ja analysoida loputtomasti. Olisipa edes jollain elämäni alueella yksinkertaisia vastauksia. Pitäisi varmaan edes opiskella jotain mekaanisempaa.
Tai ei. Ei vastauksia. Haluan tanssia.
Oodi päivälle:
sinä olet aina kaunis
minä en enää koskaan
mieleni mätii ja ihohuokosista leviää hajua
mustaa savua joka tekee tuhojaan minne ikinä tunkeutuukin
ihoni käpristyy ja silmäni tummuvat
aivoni tummuvat
silmäni tummuvat
sinä olet aina niin kaunis
vaikka valokuvatkin tummuvat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti