Kala ei kiipeä puuhun

Miksiköhän minä tännekin kirjoittelen. Paremman puuttessa kenties.

Korva lukossa on varsin haastavaa opettaa, kun ei kuule toiselta puolelta tulevia ääniä, ja kuulluistakaan äänistä ei hahmota, mistä ne tulevat. Sen lisäksi huippaa koko ajan.

Nukahdin töiden jälkeen ja sitten kun heräsin, kello oli jo niin paljon, että totesin, etten lähde minnekään vaan vietän iltani tunkien korvaani rasvaa, jonka olisi tarkoitus pehmittää vaikkua. Mikä helvetin viikko tämäkin on ollut. Meno on ollut jotakuinkin sellainen, että ensin sattui vatsaan, sitten väsytti helkutisti, sitten särki päätä, korva meni lukkoon, huippasi ja lopulta selkäkin kipeytyi. En haluaisi valittaa, mutta voisiko jonain päivänä olla edes normaali olo?

Kävin kuiten naapuriin avatussa itämaisia tarvikkeita myyvässä kaupassa. Mietin sitten sellaista, että haluan Suomeen lisää ulkomaalaisia ja etnisiä kauppoja ja ravintoloita ja yhteisöjä ja kaikkea. Suomalaiset luulevat, että voivat vain ottaa kermat kakun päältä ja hylätä muun. Kyllä kahvi, kebab ja pizza kelpaavat suomalaiseen kulttuuriin, mutta yhyy kun somaleilla on outoja hajusteita busseissa. Ja hyi kun noi arabimiehet puhuvat kovaa tuolla nurkalla! Vierasta kieltä vielä! Ei maailma jumalauta ole mikään irtokarkkipussi, johon voi vain valita mieleisensä jutut ja lähteä maksamatta ulos. Kaikki ei ole rahaa ja rakennelmia. Asiat ovat villejä. Ihmiset ja kulttuurit menevät ja tulevat ja sekoittuvat. Karkki, jonka toinen puoli maistuu salmiakilta ja toinen sitruunalta, on varsin hyvää.

Vainoharhainen olo. Pelkään, että kaikki hienovaraisesti loittonevat. Mutta pelkään myös, että tulkitsen kaiken väärin ja kuvittelen, etteivät ihmiset halua olla minuun yhteydessä ja siksi en uskalla itsekään olla yhteydessä kehenkään ja siitä ihmiset taas tulkitsevat, etten halua olla heihin yhteydessä ja eivät lopulta oikeastikaan halua olla minuun yhteydessä. Ja Malmin mafia iskee.

Omituista, tuli jo nyt ikävä tuota hikkeryhmääni, jota opetin tämän talven ja joka loppui eilen. Kävin tiistaina treffeillä ja puhuin ilmeisesti niin paljon töistä, että sain treffikaverini huolestumaan työnarkomaaniudestani. Mutta joskus töissä voi olla kivempaa kuin vapaa-ajalla. Aineissa kivempaa kuin selvänä. Narkomaani mikä narkomaani, ei se siitä kamasta riipu. Luultavasti minulle käy kuten työnarkkarifaijalleni, ensin raadan parikymmentä vuotta, sitten siinä sivussa alkoholisoidun ja menetän mielenterveyteni lopullisesti. Pitänee siis työskennellä niin kauan kuin siitä saa vielä kiksejä.

Oodi päivälle:
Taivaan lentävät linnut nauravat
Meren pohjalla valaat itkevät
niin korvia särkevästi että haluat sukeltaa niitä lohduttamaan
ja niin sinä sukellat ja sukellat ja sukellat
Pohjalla on pimeää ja valaat luulevat sinua planktoniksi
ja nielaisevat
Niin tuhannet ja miljoonat planktonit nauravat
ja ne nauravat sinulle

When I'm not with you everything comes apart

Peruuttamattomuus levottomuus kykenemättömyys.

Mitä kuuluu tehdä? Mitä pitää tehdä? Mitä voi tehdä? Mitä mitä mitä?

Välillä suunnittelen, että tutkin ja minusta tulee tohtori ja voin vain lukea ja tutkia ja havannoida ja kirjoittaa päätelmiäni ylös ja esitelmöidä niitä viisaille ihmisille, joita kiinnostaa. Mutta sitten kelaan, että daa no ketä kiinnostaa. Haluan pois maailmasta täynnä konventioita ja "no näin tämä nyt vain pitää tehdä" -meininkiä ja kilpailua.

Äh.

Viime aikoina oon ollut jotenkin koko ajan itkun partaalla ja itkenyt ihan oudoista asioista. Luin esmes yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä sarjista, jossa kissa jäi bussin alle ja aloin vaan itkeä sitä. Tänään itkin, kun katsoin jotain kissaohjelmaa, jossa jonkun edesmenneellä kissalla oli oma pieni hautakivi. Tosi pöhköä. Yleisesti ottaen itkettää, kun on niin ikävä Sirua ja että palohälytinkin olisi jo katossa, jos Siru olisi hoodeilla, mutta sitten purskahdan itkuun jostain täysin irrationaalisista jutuista. Vaikka onhan kissojen kuoleminenkin traagista. Ja Iltiksen mukaan viime vuonna elokuussa kuoli vähiten ihmisiä ja sekin itketti, koska elokuu on elon kuun, mutta minulle se tulee aina oleman kuoleman kuu. Vaihdan sen nimeksi kuolokuu. Ei helkkari, tätä rataa ajatukseni junnaavat näinä päivinä.

Näin unta, jossa oli omituinen raunioitunut kaupunki tai kaupunginosa ja yritin selvittää kaupungin kohtalon mysteeriä. Miksi se oli raunioitunut? Mitä oli tapahtunut? Yritin onkia tietoa monilta, mutta asia ei selvinnyt.

Toisinaan kauhu valtaa minut.

Jos nyt rehellisesti saa sanoa, niin nykyään haluaisin eniten olla aina nousuhumalassa jonkun kivan ihmisen kanssa ja tanssia hyvän musiikin tahdissa.

Mutta sen sijaan menen uneksimaan raunioituneista kaupungeista ja herään raunioituneeseen maailmaan herätyskellon soidessa kuitenkin liian aikaisin.

Oodi päivälle:
katoaako kaikki kun suljen silmät
vai kiertyykö ympärilleni tiukemmin
epäuskoisessa epätoivossa
hukun siihen

Can you see your own dark face?

Välillä tuntuu, että olen niin sisällä elämässäni, etten tiedä mitä siinä oikein tapahtuu, mutta välillä taas tuntuu, että olen niin ulkona siitä, että en tajua miksi mitäkin tapahtuu.

Jollain tavalla vihaan avun pyytämistä muilta. Siis ihan tyhmissä asioissa, kuten tänään kun palohälyttimeni alkoi piipata paristojen loppumista enkä saanut sitä irti. Mietin kuitenkin yli tunnin, että viitsinkö ylipäänsä vaivata ketään asialla. Kyllä sitten viitsin ja Suomen komein suomen kielen opiskelija tuli näyttämään ammattitaitoaan paloturvallisuuden alalla.

Jotenkin haluaisin vain olla maailman itsenäisin ihminen, joka ei tarvitsisi mitään eikä ketään. Mitä enemmän tarvitsee asioita, sitä enemmän tulee pettymään. Vanhempani eivät ole tukenani, kun heitä tarvitsisin, paras ystäväni ei ole ylipäänsä missään, ruoasta tulee vain vatsa kipeäksi ja nukkumisesta päänsärkyä. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joihin tukeutua, mutta kun pelkään, että ei sitten voikaan. Että lopulta pitää pärjätä omillaan. Osata laittaa lamput kattoon, tienata oma leipä, ottaa asioista itse selvää, viihdytä itse itseään, päättää kaikesta yksin. Kyllä minä pidän itsenäisyyttäni hyvänä asiana, mutta joskus ajattelen, että itsenäisyydestä ei ole pitkä matka yksinäisyyteen.

Säätämistä taas. Säätäminen on ihan kivaa.

Kuka minä olen. Ja kuka on Joe?

Näin unta, että heitin kuskusia ihmisten naamoille ja sitä menin jonkun silmään. Ei saa heittää kuskusia ihmisten naamoille.

Joskus mietin, että Siru kuoli menneisyyden kaipuuseen.

Pitää varmaan olla varovainen, ettei lopulta kuole siihen itse.

Snurrig tarkoittaa ruotsiksi sekopäistä ja on omituinen sana. 

Maailma on täynnä kysymyksiä vailla vastausta. Asioita, joita voi vain pyöritellä ja analysoida loputtomasti. Olisipa edes jollain elämäni alueella yksinkertaisia vastauksia. Pitäisi varmaan edes opiskella jotain mekaanisempaa.

Tai ei. Ei vastauksia. Haluan tanssia.

Oodi päivälle:

sinä olet aina kaunis

minä en enää koskaan

mieleni mätii ja ihohuokosista leviää hajua

mustaa savua joka tekee tuhojaan minne ikinä tunkeutuukin

ihoni käpristyy ja silmäni tummuvat

aivoni tummuvat

silmäni tummuvat

sinä olet aina niin kaunis

vaikka valokuvatkin tummuvat

Musta tsunami ja utuinen aamu

Olisipa loma jatkunut vielä. Keskiviikko oli niin lomaisa päivä. Tuntui keveältä ja mukavalta.

Tänään olen taas töiden jälkeen jumittanut. Uutiset tuntuivat liian monimutkaisilta, joten luin selkouutisia. Voisin lopettaa kohta työt ja hakea jotain kehitysvamma-avustusta.

Tosin siihen nähden tein ihan hyvin kandiani.

En halua taistella tuulimyllyjä vastaan. Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen kokonaan.

En haluaisi tuottaa pettymystä. Ehkä. Kenelle? Voin feilata kaksi massakurssia tuottamatta kenellekään pettymystä. Mitään muuta en voi feilata, en töitä, kandia enkä vapaa-aikaa. Siltä tuntuu.

En oikeasti vain ymmärrä, mitä tämä kaikki on. Ylittää käsityskykyni. Jos tulisi joku ydinsota, niin siinäpähän tulisi. Se nyt olisi vähintäänkin odotettavaa. Samoin kuin silakat taivaalta. Aikuisuus on ehkä vain liikaa. Kaikki on liian suurta. Meri niinku vyöryis keväisin, vai mitä se Muumipappa haastelikaan. Kurpitsa on vaimoni!

Mutta oikeasti. Meri vyöryy päälleni. Kevät vyöryy, tulevaisuus vyöryy. (Onko "vyöryä" edes mikään sana? Onhan sen pakko olla, koska lumivyöry!) En kestä. En minä halua mitään tulevaisuutta, kiitos. Ihan sairaan ahdistavaa. Apua. Mutta aika menee eteenpäin teki mitä tahansa, joten tulevaisuus tulee, vaikka ei sitä ajattelisikaan. Voi voi. Pitää vain mennä vyöryn mukana ja katsoa miten käy.

Miksiköhän edes aloin kirjoittamaan, kun sekavuus on näin sekavaa?

Oodi päivälle:
kenen niljakkaat kädet tunkeutuvat puristamaan rintaani
pientä veristä rintaani
lihaista möykkyä
sydänfilmin ottaminen
on tässä tilanteessa kuulemma yleistä