En ole osannut kirjoittaa tänne tai minnekään yhtään mitään pitkään aikaan. (Huomatkaa mm. edellinen merkintäni.) Olen minä yrittänyt kaikenlaista. Olen kirjoitellut epämääräisiä novellinalkuja ja yrittänyt kääntää kirjaa, mutta eihän siitä mitään tule. Ei niin mitään. Kääntäminen on vielä ihan ok, koska siihen voi suhtautua luonnoksena ja edetä. Ei tarvitse kuitenkaan keksiä mitään päästään. Se on hyvä.
Viime aikoina on nimittäin tuntunut tukkeutuneelta viemäriltä. Lattiakaivo, vettä voi valuttaa, niinhän sitä ajattelisi. Mutta viemärissä on hiuksia ja mitä lie moskaa. Se ei vedä.
Aivan järjetön vertauskuva. Tätä minä juuri tarkoitan.
Silloin kun oli surullinen ja ahdistunut, oli helpompi kirjoittaa. Tunteita, joita on vain pakko saada ulos. Tai jotain. Mutta nyt en tiedä. Nyt kaikki onkin yhtäkkiä niin tasaista ja valmista. Turvallinen oma perhe. Ystäviä. Työ ja vapaa-aika erikseen (enimmäkseen).
Tämä seesteisyys on hyvästä. Elämä on hyvästä.
Toisinaan en vain tiedä missä olen. Minä olen minä. Mutta missä minun on oltava? Mihin on mentävä? En enää ui avomerellä, mutta soudan vieraassa saaristossa, enkä tiedä minne rantautua vai rantautuako ollenkaan.
Joskus tuntuu, että minun ei ylipäänsä kuuluisi soudella leppoisasti jossain helkkarin saaristossa. Että on vielä niin paljon selvitettävää. Kuten kysymyksistä vaikein: minne sinä menit??
Oodi päivälle:
aurinko paistaa
mutta voileivät maistuvat hiekalle
enkä minä osaa auttaa asiaa
en ole ennen osannut
enkä osaa nytkään
käteni ovat tyhjät
ostan lisää voileipiä
perjantai 31. maaliskuuta 2017
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
perjantai 5. joulukuuta 2014
Katajainen kansalainen ja itsesäälin määrä
Hirveä viikko, en edes osaa sanoa miksi. Muutenkin voisin jopa sanoa niinkin rohkeasti kuin vihaavani tätä vuodenaikaa. Siis tätä... en-ole-enää-syksy-mutten-vielä-talvikaan-paskaa. Pimeää ja kosteaa. Elämässä ei ole muuta sisältöä kuin opiskelu ja ajoittaiset työhommat. Sain Naamakirjassa jonkun kerro viisi iloista asiaa päivästäsi -jutun, mutta päivässäni ei vittu ole viittä iloista asiaa. Ja sitten minua masentaa vielä enemmän, että en keksi edes viittä iloista asiaa päivässäni.
Pitääkö sitä paitsi aina olla niin saatanan iloinen.
Okei, olisi positiivista olla edes niin iloinen, ettei heräilisi yöllä itkemään.
No okei okei, keksin minä iloisia asioita. Tämä vuodenaika on pian ohi, lukukausi on pian ohi ja pian saan olla taas siellä missä sydämenikin (useassa merkityksessä).
Kauhea luuseriolo, että voi rypeä näin syvällä jossain vuodenaikamasennuksessa. Muistan joskus oivaltaneeni, miten karsea nykyhetki (hyvin kapeallakin nykyhetken käsitteellä) voi syövyttää näkyvistä ympäriltä kaiken. Ja se kyllä tiedetään, mitä siitä seuraa. Siksi on aina keskityttävä siihen, mitä ympärillä oleva sumu taakseen verhoaa. Se ei ole aina helppoa. Välillä yritän katsoa liian kauas ja valkoiseen sumuun piirtyy kauhuskenaarioita, jotka ovat vielä karseampia kuin nykyhetki. Pitää keskittyä siihen, mitä hyvää tietää sumun ulkopuolella olevan. Koska siellä on paljon hyvää. Niin paljon hyvää. Niin hyvää puuta.
Mitä on takana päin? Mitä on edessä päin?
Ostin vaniljakerrosmämmiä. Haluaisin myös kertoa mielipiteeni kareeraisusta ja omuraisusta: yliarvostettua paskaa.
Oodi päivälle:
en ole varma
nukahdinko koskaan
mutta herään
eikä aurinko ole noussut
paitsi ehkä se musta josta juice puhuu
eikä se nouse
ei tänään kuten ei eilenkään kuten ei huomennakaan
ei sillä että minä sitä häikäisevää paskaa kaipaisinkaan
Pitääkö sitä paitsi aina olla niin saatanan iloinen.
Okei, olisi positiivista olla edes niin iloinen, ettei heräilisi yöllä itkemään.
No okei okei, keksin minä iloisia asioita. Tämä vuodenaika on pian ohi, lukukausi on pian ohi ja pian saan olla taas siellä missä sydämenikin (useassa merkityksessä).
Kauhea luuseriolo, että voi rypeä näin syvällä jossain vuodenaikamasennuksessa. Muistan joskus oivaltaneeni, miten karsea nykyhetki (hyvin kapeallakin nykyhetken käsitteellä) voi syövyttää näkyvistä ympäriltä kaiken. Ja se kyllä tiedetään, mitä siitä seuraa. Siksi on aina keskityttävä siihen, mitä ympärillä oleva sumu taakseen verhoaa. Se ei ole aina helppoa. Välillä yritän katsoa liian kauas ja valkoiseen sumuun piirtyy kauhuskenaarioita, jotka ovat vielä karseampia kuin nykyhetki. Pitää keskittyä siihen, mitä hyvää tietää sumun ulkopuolella olevan. Koska siellä on paljon hyvää. Niin paljon hyvää. Niin hyvää puuta.
Mitä on takana päin? Mitä on edessä päin?
Ostin vaniljakerrosmämmiä. Haluaisin myös kertoa mielipiteeni kareeraisusta ja omuraisusta: yliarvostettua paskaa.
Oodi päivälle:
en ole varma
nukahdinko koskaan
mutta herään
eikä aurinko ole noussut
paitsi ehkä se musta josta juice puhuu
eikä se nouse
ei tänään kuten ei eilenkään kuten ei huomennakaan
ei sillä että minä sitä häikäisevää paskaa kaipaisinkaan
lauantai 15. marraskuuta 2014
I've never met anyone quite like you before
Kuuntelen New Orderia ja pesen kenkiäni pesukoneessa. Viime kesä oli oikeastaan aika hyvä. En tiedä, mitä sitä nyt marraskuussa mainitsemaan, mutta hyvä se oli kuitenkin. Retkiä maaseudulle ja kepeitä krapuloita. Mutta luulen, että kesä oli välillä myös aika ahdistava, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei se ollut paha kesä lainkaan. Saako tästä nyt selvää Erkkikään. Kuka lie onkaan, mysteerien Erkki.
Mutta syksy se vasta hyvä olikin. Kolmas perheenjäsen ahtaassa linnassani, hassuja retkiä lähelle ja kauas, uusia ja vanhoja ihmisiä. Välillä olen joutunut jonkinlaiseen liikutuksen tilaan. Melkein tekee mieli käyttää o-sanaa. Mutta o-sanan kanssa tulee olla varovainen, sain tälläkin viikolla erään ihmisen itkemään käytettyäni sitä (onneksi kuitenkin niitä o-sanan kyyneliä). Toisaalta onhan se o-sanan vältteleminenkin pöhköä. Äh, taas hämmennän Erkkiä.
Silti. Onko se väärin, että kaiken tämän tuskan ja paskan jälkeen ja ohessa viimein tuntuu siltä, että asiat ovat oikein? Itseasiassa aika usein tuntuu, että se nimenomaan on väärin, että kai minun pitäisi vielä viettää seuraavat kymmenen vuotta lesken hunnussa.
Eikä pidä. Enkä minä ole kuollut. Minä en ole kuollut. Minä haluan elää.
Niin. Mutta eläminen on haastava juttu, kertakaikkisen haastava juttu.
Tämän päivän haasteita oli mm. siippani saatteleminen lentokoneeseen, mikä meni ihan hyvin kunnes pääsin kotiin ja sain hervottoman itkukohtauksen. Näemme tosiaan neljän viikon päästä uudestaan, että minun ei olisi ollut ehkä välttämätöntä viihdyttää naapureitani niin dramaattisella parkumisella. Mutta joskus pienet asiat tuntuvat niin surullisilta. Toisaalta muistuttavat menneisyyden suurista menetyksistä, toisaalta raapivat menettämisen pelolla.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaipuu on ehkä olennaisimpia tunteita. Ilman kaipuuta ei ole merkitystä.
Oodi päivälle:
pilvet ovat harmaita jo... en osaa sanoa
päivä kestää vain hetken verran
mutta on pakko valvoa
koska liika nukkuminen turruttaa aivot
ihmisten tulisi puhua hiljempaa rakkaudesta
kuten fredi laulaa
mutta joskus tekisi mieli huutaa huutaa huutaa
ei, kuiskata
Mutta syksy se vasta hyvä olikin. Kolmas perheenjäsen ahtaassa linnassani, hassuja retkiä lähelle ja kauas, uusia ja vanhoja ihmisiä. Välillä olen joutunut jonkinlaiseen liikutuksen tilaan. Melkein tekee mieli käyttää o-sanaa. Mutta o-sanan kanssa tulee olla varovainen, sain tälläkin viikolla erään ihmisen itkemään käytettyäni sitä (onneksi kuitenkin niitä o-sanan kyyneliä). Toisaalta onhan se o-sanan vältteleminenkin pöhköä. Äh, taas hämmennän Erkkiä.
Silti. Onko se väärin, että kaiken tämän tuskan ja paskan jälkeen ja ohessa viimein tuntuu siltä, että asiat ovat oikein? Itseasiassa aika usein tuntuu, että se nimenomaan on väärin, että kai minun pitäisi vielä viettää seuraavat kymmenen vuotta lesken hunnussa.
Eikä pidä. Enkä minä ole kuollut. Minä en ole kuollut. Minä haluan elää.
Niin. Mutta eläminen on haastava juttu, kertakaikkisen haastava juttu.
Tämän päivän haasteita oli mm. siippani saatteleminen lentokoneeseen, mikä meni ihan hyvin kunnes pääsin kotiin ja sain hervottoman itkukohtauksen. Näemme tosiaan neljän viikon päästä uudestaan, että minun ei olisi ollut ehkä välttämätöntä viihdyttää naapureitani niin dramaattisella parkumisella. Mutta joskus pienet asiat tuntuvat niin surullisilta. Toisaalta muistuttavat menneisyyden suurista menetyksistä, toisaalta raapivat menettämisen pelolla.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaipuu on ehkä olennaisimpia tunteita. Ilman kaipuuta ei ole merkitystä.
Oodi päivälle:
pilvet ovat harmaita jo... en osaa sanoa
päivä kestää vain hetken verran
mutta on pakko valvoa
koska liika nukkuminen turruttaa aivot
ihmisten tulisi puhua hiljempaa rakkaudesta
kuten fredi laulaa
mutta joskus tekisi mieli huutaa huutaa huutaa
ei, kuiskata
maanantai 18. elokuuta 2014
I'll find my soul as I go home
No niin, se aika vuodesta taas.
Tajusin sen oikeastaan viime perjantaina ja se syöksyi tajuntaani sellaisena karseana aaltona. Ei niin kuin vesi vaan kuin jokin myrkkykaasu. Tajusin sen ja hengitykseni lamaantui kaupan kassalla. Ajattelin, että tänäänkö minä sitten kuolen? Menin kotiin ja makasin lattialla ja pilvet liikkuivat taivaalla, maailma on täynnä vain sotaa ja kärsimystä ja meidän tehtävämme on yrittää olla välittämättä siitä liikaa tai kenestäkään ylipäänsä, itketti ja tuntui, että tukehdun, mutta sitten A tuli ja halasi minua ja pilvet taivaalla kastelivat meidät ja myrkkykaasu haihtui keuhkoista.
Olen miettinyt asioita. Olen ymmärtänyt tai ehken ymmärtänyt, mutta kyennyt miettimään asioita erilaisesta näkökulmasta kuin ennen. Mutta mitä silläkään on merkitystä. Liikaa pohdintaa, liian vähän tekoja, sitä minä olen. Koskaan tee mitään. Möyrin omissa synkissa ajatuksissani ja jauhan lämpimikseni vähän paskaa kun en muutakaan osaa.
Äh, rauhoittua pitää.
Tämä viikko saattaa myös aiheuttaa jonkinlaisen aivojeni tunnekuoren repeytymisen, koska alkuviikko lennättää tänne ihmisen ja poreilen suorastaan ilosta, mutta loppuviikko taasen kaivaa surun ihon alta ja heittää naamalleni kahden vuoden takaiset kauhut. Argh. Huomasin, että vaatekaappini ja kirjahyllyni välissä on mukava kolo, jossa kyykkiä, ehkä majoitun siihen loppuviikoksi ja palaan maisemiin ensi viikolla. Siitä ylettyy hyvin Nurkat-lehtiinkin.
No. Tänään kävin hämärtyvässä illassa juoksemassa ja maa tuoksui sateelta ja tuuli tuiversi puita. Syksy. Odotan syksyä.
Oodi päivälle:
selkä lattialla
jalat sohvalla
etsin uusia näkökulmia
kissa etsii korvastani jotain
"jos kadottaisin lompakkoni etsisin paljon"
olen kadottanut
se ei ole lompakkoni
enkä enää jaksa etsiä
torstai 26. kesäkuuta 2014
En osaa elää.
Join kaljaa Kalliossa.
Miksi Siru on kuollut?
En ymmärrä.
Ymmärtää tulee sanasta ympyrä. Silloin kun ympäröit jonkin asian, ymmärrät sen. Näet sen kaikista kulmista.
Käsittää tulee sanasta käsi. Tunnet käsilläsi sen. Tiedät, että se on totta.
Tietää tulee sanasta tie. Jos seuraat oikeaa tietä, tiedät.
Minä seurasin tietä ja löysin kuoleman. Tiedän, että se on totta. Tunsin sen käsilläni. Käsitin sen. Näin sen silloin siitä kulmasta. Näin sen jälkikäteen monesta muustakin kulmasta. Mutta vielä en tarpeeksi monesta kulmasta ymmärtääkseni.
En ymmärrä.
En kyllä monta muutakaan asiaa. Ajattelin, että koska minulla ei ole mitään menetettävää, minä vain menen ja koen ja näen ja elän. Jos ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävää.
Mutta onko kuitenkin jotain menetettävää? Tuleeko koko ajan enemmän jotain menetettävää? Pelottaako koko ajan enemmän?
Pelottaa.
Eilen makasin olohuoneen lattialla kissani kanssa ja kiitin sitä, että se on olemassa eikä hylkää minua ja purskahdin itkemään. Nyt on joku vaihe, että olen kauhusta kankea, kun pelkään vain, että minut hylätään. Ei, olen itsenäinen, vahva ja kaikkea muuta schaibaa. Ei haittaa, jos minut hylätään. Ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, en kestä, ei haittaa, en kestä, en kestä, en kestä, en kestä, ei vittu.
Okei, kaikki ajallaan. Elämän riemu on ehkä myös siinä, että ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Juttuhan on niin, että kun emme tiedä, mitä kaikkea hirveää elämä tuo tullessaan, viitsimme vielä elää. Toisaalta kun emme voi olla varmoja, mitä kaikkea hauskaa elämä voi vielä tuoda tullessaan, jaksamme vielä odottaa tulevaa. Ristiriitaista, ristiriitaista.
Mutta niin ikään minusta tuntuu, että olen ehkä rakastumassa.
Sivuhuomautuksena kaipaan niin paljon, niin paljon Kiotoon.
No, onneksi se on sellaista kaipuuta, jonka voi täyttää ostamalla lentoliput. Ups, taisinkin jo ostaa ne, heh!
Miksi Siru on kuollut?
En ymmärrä.
Ymmärtää tulee sanasta ympyrä. Silloin kun ympäröit jonkin asian, ymmärrät sen. Näet sen kaikista kulmista.
Käsittää tulee sanasta käsi. Tunnet käsilläsi sen. Tiedät, että se on totta.
Tietää tulee sanasta tie. Jos seuraat oikeaa tietä, tiedät.
Minä seurasin tietä ja löysin kuoleman. Tiedän, että se on totta. Tunsin sen käsilläni. Käsitin sen. Näin sen silloin siitä kulmasta. Näin sen jälkikäteen monesta muustakin kulmasta. Mutta vielä en tarpeeksi monesta kulmasta ymmärtääkseni.
En ymmärrä.
En kyllä monta muutakaan asiaa. Ajattelin, että koska minulla ei ole mitään menetettävää, minä vain menen ja koen ja näen ja elän. Jos ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävää.
Mutta onko kuitenkin jotain menetettävää? Tuleeko koko ajan enemmän jotain menetettävää? Pelottaako koko ajan enemmän?
Pelottaa.
Eilen makasin olohuoneen lattialla kissani kanssa ja kiitin sitä, että se on olemassa eikä hylkää minua ja purskahdin itkemään. Nyt on joku vaihe, että olen kauhusta kankea, kun pelkään vain, että minut hylätään. Ei, olen itsenäinen, vahva ja kaikkea muuta schaibaa. Ei haittaa, jos minut hylätään. Ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, en kestä, ei haittaa, en kestä, en kestä, en kestä, en kestä, ei vittu.
Okei, kaikki ajallaan. Elämän riemu on ehkä myös siinä, että ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Juttuhan on niin, että kun emme tiedä, mitä kaikkea hirveää elämä tuo tullessaan, viitsimme vielä elää. Toisaalta kun emme voi olla varmoja, mitä kaikkea hauskaa elämä voi vielä tuoda tullessaan, jaksamme vielä odottaa tulevaa. Ristiriitaista, ristiriitaista.
Mutta niin ikään minusta tuntuu, että olen ehkä rakastumassa.
Sivuhuomautuksena kaipaan niin paljon, niin paljon Kiotoon.
No, onneksi se on sellaista kaipuuta, jonka voi täyttää ostamalla lentoliput. Ups, taisinkin jo ostaa ne, heh!
maanantai 9. kesäkuuta 2014
The Most Ridiculous Classic
Nyt iski ja kovaa. Kesämasennus.
Apua, pelottava tunne, hukun kesään, eikä kesä ympärillä tunnu miltään. Tyhjä tyhjä tyhjä kesä! Viime kesänä sitä ajatteli, että no jos tämän yli nyt yrittäisi vaikka selvitä, niin se riittänee. Mutta viime vuosi nyt oli muutenkin sellaista yhtä selviämistä. Viime aikoina on tuntunut, ettei tarvitse enää sillä tavalla aktiivisesti selvitä, se ikään kuin tapahtuu tässä ohessa kyllä. Vaan jotenkin on taas kesä ja kesä on tukahduttavaa tyhjyyttä, jossa kaikki tuntuu yhtäkkiä vieraalta ja oudolta. Kesä muistuttaa elämästä tai enemmänkin sen poissaolosta. Elettiin kesää varten ja kesä meitä varten. Sitten ei yhtäkkiä enää eletä! Kesälläkään ei siten ole enää tarkoitusta. Se on vain tiellä.
Pitää keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Haluaisin nähdä sellaisia Leijonakuninkaassa olevia Afrikka-maisemia. Oikeastaan nykyisin minua kiinnostaa matkustelussa lähinnä maisemat ja syöminen. En kyllä tiedä, mikä muu siinä nyt sitten kiinnostaisi?
Miksi noista vauvojen ruumiista pitää olla koko ajan lehdessä? Näin pari yötä sitten unta, jossa iltapäivälehdet myivät lukijamatkoja jollekin Kaisaniemessä sijaitsevan vuoren rinteessä olevalle kuopalle, johon vauvojen ruumiit oli heitetty. Äitini oli sitten ostanut sellaisen matkan ja raahasi minut mukaansa, mutta en halunnut katsoa kuoppaan ja huusin ihmisille, että he ovat ällöttäviä sosiaalipornon kuluttujia. Alitajuntani osaa tehdä hyviä satiireja...
Pieniä mukavia asioita. Kapriksia suoraan purkista, syreenien tuoksu, kirjoittamisinspis, pitkiä keskusteluja kissoista...
Tukahdun tänne Suomi-neidon römpsään.
Oodi päivälle:
jalat vievät sinne sun tänne
eivät vastaa kysyttäessä jotta minne
huomauttaessani suunnan epäilyttävän minua
viestivät ne spagetinomaisesti
hieman vasenta nilkkaa kolottaen
koska vaikuttaa etten mahda nyt mitään
suoristan ryhtini ja nautin maisemista
Apua, pelottava tunne, hukun kesään, eikä kesä ympärillä tunnu miltään. Tyhjä tyhjä tyhjä kesä! Viime kesänä sitä ajatteli, että no jos tämän yli nyt yrittäisi vaikka selvitä, niin se riittänee. Mutta viime vuosi nyt oli muutenkin sellaista yhtä selviämistä. Viime aikoina on tuntunut, ettei tarvitse enää sillä tavalla aktiivisesti selvitä, se ikään kuin tapahtuu tässä ohessa kyllä. Vaan jotenkin on taas kesä ja kesä on tukahduttavaa tyhjyyttä, jossa kaikki tuntuu yhtäkkiä vieraalta ja oudolta. Kesä muistuttaa elämästä tai enemmänkin sen poissaolosta. Elettiin kesää varten ja kesä meitä varten. Sitten ei yhtäkkiä enää eletä! Kesälläkään ei siten ole enää tarkoitusta. Se on vain tiellä.
Pitää keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Haluaisin nähdä sellaisia Leijonakuninkaassa olevia Afrikka-maisemia. Oikeastaan nykyisin minua kiinnostaa matkustelussa lähinnä maisemat ja syöminen. En kyllä tiedä, mikä muu siinä nyt sitten kiinnostaisi?
Miksi noista vauvojen ruumiista pitää olla koko ajan lehdessä? Näin pari yötä sitten unta, jossa iltapäivälehdet myivät lukijamatkoja jollekin Kaisaniemessä sijaitsevan vuoren rinteessä olevalle kuopalle, johon vauvojen ruumiit oli heitetty. Äitini oli sitten ostanut sellaisen matkan ja raahasi minut mukaansa, mutta en halunnut katsoa kuoppaan ja huusin ihmisille, että he ovat ällöttäviä sosiaalipornon kuluttujia. Alitajuntani osaa tehdä hyviä satiireja...
Pieniä mukavia asioita. Kapriksia suoraan purkista, syreenien tuoksu, kirjoittamisinspis, pitkiä keskusteluja kissoista...
Tukahdun tänne Suomi-neidon römpsään.
Oodi päivälle:
jalat vievät sinne sun tänne
eivät vastaa kysyttäessä jotta minne
huomauttaessani suunnan epäilyttävän minua
viestivät ne spagetinomaisesti
hieman vasenta nilkkaa kolottaen
koska vaikuttaa etten mahda nyt mitään
suoristan ryhtini ja nautin maisemista
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)