Tajusin sen oikeastaan viime perjantaina ja se syöksyi tajuntaani sellaisena karseana aaltona. Ei niin kuin vesi vaan kuin jokin myrkkykaasu. Tajusin sen ja hengitykseni lamaantui kaupan kassalla. Ajattelin, että tänäänkö minä sitten kuolen? Menin kotiin ja makasin lattialla ja pilvet liikkuivat taivaalla, maailma on täynnä vain sotaa ja kärsimystä ja meidän tehtävämme on yrittää olla välittämättä siitä liikaa tai kenestäkään ylipäänsä, itketti ja tuntui, että tukehdun, mutta sitten A tuli ja halasi minua ja pilvet taivaalla kastelivat meidät ja myrkkykaasu haihtui keuhkoista.
Olen miettinyt asioita. Olen ymmärtänyt tai ehken ymmärtänyt, mutta kyennyt miettimään asioita erilaisesta näkökulmasta kuin ennen. Mutta mitä silläkään on merkitystä. Liikaa pohdintaa, liian vähän tekoja, sitä minä olen. Koskaan tee mitään. Möyrin omissa synkissa ajatuksissani ja jauhan lämpimikseni vähän paskaa kun en muutakaan osaa.
Äh, rauhoittua pitää.
Tämä viikko saattaa myös aiheuttaa jonkinlaisen aivojeni tunnekuoren repeytymisen, koska alkuviikko lennättää tänne ihmisen ja poreilen suorastaan ilosta, mutta loppuviikko taasen kaivaa surun ihon alta ja heittää naamalleni kahden vuoden takaiset kauhut. Argh. Huomasin, että vaatekaappini ja kirjahyllyni välissä on mukava kolo, jossa kyykkiä, ehkä majoitun siihen loppuviikoksi ja palaan maisemiin ensi viikolla. Siitä ylettyy hyvin Nurkat-lehtiinkin.
No. Tänään kävin hämärtyvässä illassa juoksemassa ja maa tuoksui sateelta ja tuuli tuiversi puita. Syksy. Odotan syksyä.
Oodi päivälle:
selkä lattialla
jalat sohvalla
etsin uusia näkökulmia
kissa etsii korvastani jotain
"jos kadottaisin lompakkoni etsisin paljon"
olen kadottanut
se ei ole lompakkoni
enkä enää jaksa etsiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti