Time heals nothing it just replaces memories

Mitätättäätättärää.

Möykyt sydämessä vai päässä? Ehkä vatsassa? Möykyt eivät poistu ikinä varmaankaan.

Minulla on ikävä Sirua.

Joskus yön synkkinä hetkinä mietin, olisinko valmis pyyhkimään elämästäni pois kaiken, mitä Sirun kuoleman jälkeen on tapahtunut, jos vain saisin Sirun takaisin. Olisin. Mutta tuleeko vielä päivä, jona en enää olisi?

Minulla on ikävä poikaystävääni.

Ihanaa, että on joku, joka saa hyvälle mielelle, on mielenkiintoinen ja johon tuntee vetoa. En minä ymmärrä, mitä muuta kummallista sitä pitäisi kaivata. No toki sen, että ko. henkilö olisi vähän lähempänä kuin 7000 kilometrin päässä.

Ikävä.

Elänkö sekä elämässä että kuolemassa? Missä Siru on? Ikävä on niin surullista.
Sitten on tätä kummaa kaipuuta elämään. Ehkä nimenomaan ikävä eläviä ihmisiä kohtaan pitää kiinni elämässä.

Herranjestas apua ihmisyys on niin järkyttävää miten siitä selviää??

Apua.

Mitäköhän nyt taas. Täällä on kuuma. Elämä on kummaa. Kumman kuumaa.

Oodi päivälle:
leijun, en putoa
leijun tässä oudossa tunteessa
olinko unohtanut tämän
vai oliko tällaista laisinkaan?
leijumisessa on vaaransa
mutta nyt en halua katsoa maahan vaan taivaisiin

Objects Of My Affection

Pysähtyneissä rullaportaissa käveleminen on jotenkin apokalyptista. Liikkuvissa rullaportaissa kaatuminen aiheuttaa kaupungin karseimman mustelman. Olen aika ylpeä siitä.

Tee on niin turha juoma. Paitsi joskus tosi hyvä tee. Mutta tällainen perus pussitee, jota usein iltaisin vetelen. Miksi sitä vetelen? Onko jotain järkee? Kahvi on oikea juoma. Jo lukemaan opettelevat maahanmuuttajani tiesivät sen, kun analysoivat kuvaa aamiaisella olevasta perheestä. "Juo tee?" "Ei juo tee, juo kahvi, Suomi juo paljon kahvi!" Oikein!!

Ja aamubrunssiin kuuluu kuulua kahvi, oli mikä ituhippi tahansa!!

Viime sunnuntaina heräsin ensimmäisen kerran sitten erään toissavuotisen elokuun jälkeen ilman masennuksen tunnetta. Tarkoitan, että on tässä ollut hienoja päiviä ja hetkiä, ja elämä on tuntunut huomattavasti siedettävämmältä tänä vuonna kuin viime vuonna, niin silti joka ikinen aamu minua on ensimmäiseksi kouraissut sydämestä järjetön pimeys. Sellainen... "Mitä sinä paska taas heräsit tähänkin aamuun, tiedoksesi vaan, että Siru on edelleen kuollut ja ehkä olisi hyvä, jos sinäkin olisit!" Vaikka päivä olisi muuten ollut mitä mainioin, niin se ei ole silti poistanut sitä faktaa, että aamuun on herännyt tuollainen tunne rinnassa.

Viime sunnuntaina heräsin kuitenkin ilman sitä tunnetta. Heräsin iloisena siitä, että heräsin. Käsittämätöntä.

Tällä viikolla olen tosin miettinyt sitä liikaa ja tuntenut kauheaa syyllisyyttä. Että tässä sitä vaan riemuitaan omasta elämästä heti aamusta alkaen, vaikka Siru on edelleen kuollut!

Mutta uskon, että on hyvä. Elää.

Toivotaan, että tämä elämä menee nyt ainakin jonkin aikaa jotenkuten hyvin.

Oodi päivälle:
pitkästä pitkästä
aikaa
minulla on jotakin
kämmenelläni
en ole varma mitä se on
mutta toivon ettei kesäisten dyynien kuumaa hiekkaa joka valuu läpi sormien

Love is the language

Viime vuonna näihin aikoihin tuntui lähinnä siltä, että kuolisi koko ajan ihan kohta tai ainakin haihtuisi pois. Nyt tuntuu, että elää useamman ihmisen edestä. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia.

Parin viikon aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Aika totisesti on suhteellista. Kahdessa viikossa voi tapahtua enemmän kuin kuukausissa. 

Minun oli niin ikävä Helsingin lokkeja, niin ärsyttäviä lintuja kuin ne ovatkin.

Siis mikä tämä kevät oikein on? Kummallinen kevät. Helmikuussa tunsin Kiotossa luumunkukkien alla suuria tunteita, mutta ne särkyivät ja Helsinkiin kotiutuessani satoikin jo lunta. Mutta Helsinkiinkin saapui kevät ja kirsikankukat. Kirsikankukat ja Töölönlahden yölliset valot. Saman ylälajin tunteita, mutta silti jotenkin erilaisia. Jos helmikuussa tuntui siltä, että sydän kuplisi kummallisesti, niin nyt tuntuu, että sydän ikään kuin leviäisi lämpimänä nesteenä ympäri ruumista (öh, sitähän se kai biologisesti vähän niin kuin tekee?). Sen seurauksena tärisen. 

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tässä tuntuu tällä kertaa olevan järkeä. Tai no ainoastaan minun mittapuullani on järkevää alkaa seurustella ihmisen kanssa, joka lähtee samantien neljäksi kuukaudeksi pois maasta. Miksiköhän olen näin masokisti.

Tai en minä tiedä, missä on järkeä. Ehkä siinä, että elää vain ja rakastuu jos rakastuttaa, pelkää jos pelottaa, suree jos surettaa. Asioita ei ratkaista sen pohjalta, mitä tulee tapahtumaan, koska se olisi varsin perusteetonta. Asiainlaidat, joita ei voi tietää, eivät voi olla perusteita nykyiselle. 

Joo, en ymmärrä itsekään mitä selitän. Sumua, vaaleanpunaista sumua.

Oodi päivälle:

tuuli tuulee

kukat kukkii

meri pauhuaa

kaikkein kummallisinta on olla ihminen