Tullessani kotiin radiosta soi True Faith. Tuli niin surullinen olo. Ajattelin vuotta 2009. Tai itseasiassa ensin ajattelin uuttavuotta, se oli vielä vuoden 2008 puolella. Pippalot Pasilassa. Siru halusi kaikkien näkevän True Faithin musiikkivideon. Sitten tulikin vuosi 2009. Se oli niin hyvä vuosi, tai siis silloin tapahtui niin paljon kaikkea hyvää. Se oli sellainen... nuoruuden vuosi. Silloin me olimme nuoria. Niin kuin substantiiveina. Että nyt kun ajattelen vuotta 2009, ajattelen, että sellaista nuoruuden kuuluu olla. On nuoruutta ollut sen jälkeenkin, mutta sen seassa on ollut aikuisuutta, likaista lyijynpainavaa aikuisuutta. Vuonna 2009 oli vain nuoruutta.
Ja kolme kuukautta sitten nuoruus kuoli. Nyt on vain aikuisuutta. Loputonta aikuisuutta kunnes sekin kuolee.
Radiosta tuli myös MGMT:n Kids. Niinpä niin. Tanssiminen.
Tänään olin hyvin energinen ja minua nauratti paljon. Huomenna aion nukkua pitkään. Miksi vuorokausi muka vaihtuu keskiyöllä? Eihän siinä ole mitään järkeä? Minusta vuorokausi voisi vaihtua vaikka... hm, kello neljä yöllä? Silloin kovin moni ei ole hereillä.
Ja miksi helkkarissa Happy Mondaysin piti nyt keikka mennä perumaan? Varsin mälsää.
Näin kahtena yönä peräkkäin unta, jossa käteni olivat veressä. Päässäni pyörii usein ajatuksia, joita en halua ajatella. Vaikka enimmäkseen masennun, kun mietin, kuinka voimaton olen kaiken edessä enkä mahda millekään mitään... mutta sen vaihtoehto on se, että mahdan asioille jotain, mikä tarkoittaa, että olen syyllinen. Kaikkeen. En vain tähän, vaan kaikkeen.
Mutta tässähän tätä ollaan. Tuli yhtäkkiä idea, että olisi hauska osallistua kalligrafia-kurssille. Sitten osaisi kirjoittaa sairaan kauniita kanjeja.
Argh niskani.
Oodi päivälle:
huomenta
hei moi moro terve morjens mitä kuuluu kiitos hyvää heipä hei
moi moi hyvää viikonloppua hei hei heippa
myaahh ähhh wff ghhhh
no hei miten menee tässähän tää hipattihappatti hahahahaa
oi joi niin on niin on heh ohhoh noh niin
moimoi hei vaan
ghhh
moikka hippittipuppitti heheheh tööötts wii hehee
hei hei hyvää yötä
graahh aaarghhh nnnhhgghhh fffuuu whhhag graah
YAHHGHHH NGHHHHHHHAHHH
lauantai 24. marraskuuta 2012
maanantai 19. marraskuuta 2012
No hyvä sun on puhuu
Saatan ehkä pitää akamisosta jopa enemmän kuin perusmisosta. "Perusmiso", siis se jota syödään Tokion alueella. Ei kai sekään ole pelkkää shiromisoa, vaan jotain sekoitetta?
Tänään töissä oli jotenkin ahdistavaa. En saanut selitettyä imperfektin muodostamista selkeästi ja selitin jotain ihan omaa, lopulta kadotin koko jutun punaisen langan ja ruokatuntiin mennessä oppilaat luulivat varmaan, että imperfekti muodostetaan lisäämällä verbin loppuun kolme q-kirjainta. No, kyllä minä sitten sain jutun jujusta kiinni ruokatunnin jälkeen, mutta jäi silti hyvin... henkisesti homssuinen olo.
No joo voi kamalaa.
Mutta kun ahdistus kerran saa otteen niin jumalauta se ei päästä irti.
Välillä tulee sellainen olo, ettei viikonloppuna oikeastaan saisi pitää hauskaa, koska sitten maanantaina paluu todellisuuteen tuntuu vain kahta kauheammalta. Mutta luulen, että on kuitenkin järkevämpää, että välillä pitää hauskaakin, koska muuten menisi täysin kokonaan usko kaikkeen.
Mutta tänään menin isäni kanssa katsomaan uutta James Bondia. Ja voi veljet, sehän oli hyvä! Siis no James Bond nyt on aina aika James Bond, mutta hekotin kyllä tosi monessa kohdassa! Ja hyvää actionia, ei liian pitkiä kohtauksia, ei tullut missään vaiheessa oikeastaan sellaista kyllästymistä. Pahis oli kanssa aika hervoton. Bond olis voinut hymyillä enemmän ehkä, mutta Daniel Craig nyt on vähän yrmeä. Tässä Bondissa oli tarpeeksi bondmaisuutta, mutta myös uutta hauskaa sekä pientä vittuilua koko bondiutta kohtaan. Seksiä olisi kyllä voinut olla vähän enemmän taas. Mutta suosittelen elokuvaa kaikille Bondin ystäville erittäin lämpimästi!
Tämän takia oikeastaan halusin päivittää blogiani taas jälleen kerran.
Enkä nyt keksi mitään sen enempää. Tuntuu, että kaikki sanat on jo käytetty.
Oodi päivälle:
se ei ole vielä ihan valjennut minulle
vaikka istun rullatuolissa sokean keppi kädessäni
hapuillen kuulolaitettani
nousen ylös ja kiljaisen ilosta kun valo täyttää näkökenttäni
kunnes jalkani pettävät taas alta ja puhe-elimeni mykistyvät
teen sunnitelman jossa lähden kiipeämään korkealle
kalliolle
kunnes tajuan etteivät neliraajahalvaantuneet kiipeile
syön paperin ja hoitaja kiristää lepositeitäni
Tänään töissä oli jotenkin ahdistavaa. En saanut selitettyä imperfektin muodostamista selkeästi ja selitin jotain ihan omaa, lopulta kadotin koko jutun punaisen langan ja ruokatuntiin mennessä oppilaat luulivat varmaan, että imperfekti muodostetaan lisäämällä verbin loppuun kolme q-kirjainta. No, kyllä minä sitten sain jutun jujusta kiinni ruokatunnin jälkeen, mutta jäi silti hyvin... henkisesti homssuinen olo.
No joo voi kamalaa.
Mutta kun ahdistus kerran saa otteen niin jumalauta se ei päästä irti.
Välillä tulee sellainen olo, ettei viikonloppuna oikeastaan saisi pitää hauskaa, koska sitten maanantaina paluu todellisuuteen tuntuu vain kahta kauheammalta. Mutta luulen, että on kuitenkin järkevämpää, että välillä pitää hauskaakin, koska muuten menisi täysin kokonaan usko kaikkeen.
Mutta tänään menin isäni kanssa katsomaan uutta James Bondia. Ja voi veljet, sehän oli hyvä! Siis no James Bond nyt on aina aika James Bond, mutta hekotin kyllä tosi monessa kohdassa! Ja hyvää actionia, ei liian pitkiä kohtauksia, ei tullut missään vaiheessa oikeastaan sellaista kyllästymistä. Pahis oli kanssa aika hervoton. Bond olis voinut hymyillä enemmän ehkä, mutta Daniel Craig nyt on vähän yrmeä. Tässä Bondissa oli tarpeeksi bondmaisuutta, mutta myös uutta hauskaa sekä pientä vittuilua koko bondiutta kohtaan. Seksiä olisi kyllä voinut olla vähän enemmän taas. Mutta suosittelen elokuvaa kaikille Bondin ystäville erittäin lämpimästi!
Tämän takia oikeastaan halusin päivittää blogiani taas jälleen kerran.
Enkä nyt keksi mitään sen enempää. Tuntuu, että kaikki sanat on jo käytetty.
Oodi päivälle:
se ei ole vielä ihan valjennut minulle
vaikka istun rullatuolissa sokean keppi kädessäni
hapuillen kuulolaitettani
nousen ylös ja kiljaisen ilosta kun valo täyttää näkökenttäni
kunnes jalkani pettävät taas alta ja puhe-elimeni mykistyvät
teen sunnitelman jossa lähden kiipeämään korkealle
kalliolle
kunnes tajuan etteivät neliraajahalvaantuneet kiipeile
syön paperin ja hoitaja kiristää lepositeitäni
torstai 15. marraskuuta 2012
Olen nielaissut kuun
Tänään kun olin lähdössä keskiyöllä kotiin kaupungilta, menin vielä baariin juomaan inkiväärioluen, koska junan lähtöön oli puoli tuntia. Siellä joku juopunut keski-ikäinen mies tuli kertomaan minulle, kuinka hänet irtisanottiin töistä ja sitten vaimo haki avioeroa, ja hänellä on nyt vaikeaa, ja minä olin tosi hyvä, koska osasin toistaa heti taitavasti omaksumiani fraaseja: "Elämän on jatkuttava." "Ei saa vaipua itsesääliin." "Itselle pitää antaa aikaa surra ja päästä yli." "Ikäviä asioita ei voi pyyhkiä sivuun ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." Ja niin edelleen! Voin perustaa jonkun lohdutusautomaatin. Tosin oikeasti minun teki vain selittämättömästä syystä mieli sanoa sille miehelle jo kauan aikaisemmin oppimani fraasin: "Haista paska."
Mutta onneksi parikymmentä minuuttia kuluu nopeasti.
En tarkoita, että väheksyisin ko. miehen ongelmia, mutta sanotaanko nyt, että... öö, ei vois vittu vähempää kiinnostaa??
Tajusin, miksi nuo kirjallisuuskurssin esseet eivät vain onnistu. Kirjallisuus kertoo liikaa elämästä ja ihmisyydestä, enkä pysty juuri nyt analysoimaan sitä. En pysty. Siksi on niin mukavaa, että on kursseja, joilla käsitellään kielten ekspansiota, murrejatkumoita, intersubjektiivisuutta ja kaikkia muita asioita, jotka eivät kerro minulle mitään liian... kosketuspintaista.
Junamatkalla kotiin luin vihkosta muistiinpanojani ja aivastin. Tuntematon nuori nainen vieressäni sanoi: "Terveydeksi." Minä vastasin: "Kiitos." Ja sitten se nainen jatkoi keskustelua miespuolisen kaverinsa kanssa.
Aikaa kuluu. En tiedä onko se hyvä juttu. En tiedä, miksi olen niin kiireinen näinä päivinä. Hyvä? Huono? Hajottaa? En tiedä.
Aloin kirjoittaa tähän äsken juttua surullisuudesta, mutta sitten siitä tulikin niin pitkä juttu, että tallensinkin sen koneelle.
Oodi päivälle:
Oli niin pimeää
Sitten oli valoisaa
Nyt on taas pimeää
Mutta onneksi parikymmentä minuuttia kuluu nopeasti.
En tarkoita, että väheksyisin ko. miehen ongelmia, mutta sanotaanko nyt, että... öö, ei vois vittu vähempää kiinnostaa??
Tajusin, miksi nuo kirjallisuuskurssin esseet eivät vain onnistu. Kirjallisuus kertoo liikaa elämästä ja ihmisyydestä, enkä pysty juuri nyt analysoimaan sitä. En pysty. Siksi on niin mukavaa, että on kursseja, joilla käsitellään kielten ekspansiota, murrejatkumoita, intersubjektiivisuutta ja kaikkia muita asioita, jotka eivät kerro minulle mitään liian... kosketuspintaista.
Junamatkalla kotiin luin vihkosta muistiinpanojani ja aivastin. Tuntematon nuori nainen vieressäni sanoi: "Terveydeksi." Minä vastasin: "Kiitos." Ja sitten se nainen jatkoi keskustelua miespuolisen kaverinsa kanssa.
Aikaa kuluu. En tiedä onko se hyvä juttu. En tiedä, miksi olen niin kiireinen näinä päivinä. Hyvä? Huono? Hajottaa? En tiedä.
Aloin kirjoittaa tähän äsken juttua surullisuudesta, mutta sitten siitä tulikin niin pitkä juttu, että tallensinkin sen koneelle.
Oodi päivälle:
Oli niin pimeää
Sitten oli valoisaa
Nyt on taas pimeää
maanantai 5. marraskuuta 2012
Milloin beibi palaat takaisin?
Kohta en edes pysty kirjoittamaan mitään. Surettaa.
Mikä sumu eilen olikaan. Kävin L:n (ei Death Noten) kanssa meren rannassa ja siellä oli valtava sumu. Se sumu oli niin paksua ja hienoa. Ja ahdistavaa. Ei nähnyt mitään saaria, vain kaukaisen Suomenlinnan majakan ja sellaisia pieniä karikkomajakoita. Rannassa ei ollut varma, meneekö tie mereen vai jatkuuko se. Vaikutuin.
Ja suretti vain lisää. Haluaisin hypätä mereen. Mutta en tee sitä, koska tiedän, etten saa tehdä sitä. Niin, että en tee sitä. Mutta ei ole reilua, jos en saa kirjoittaa, mitä haluaisin tehdä. Juttu nyt on vain niin, että ihmiset eivät aina tee sitä, mitä haluaisivat. Elämä on monisyistä.
Tänään aamulla mua kyllästytti aivan saatanasti. Nimenomaan kyllästytti. Kyllästytti olla ilman Sirua. Ajattelin, että no niin, eikö tämä pelleily saa jo riittää, jos nyt vaan soitan Sirulle ja menen käymään siellä. Mut sitten, kun tajusin, ettei niin voi tehdä, niin en tiennyt mitä teen. Tuntui, että räjähdän ja lysähdän kokoon yhtäaikaa. Menin makaamaan sänkyyn ja ajattelin, että jään siihen. Tuntui, etten vain pysty toimimaan. Tiedän, että pitää, mutten vain pystynyt. Tai pystyin minä sitten lopulta. Nousin ylös ja lähdin ulos.
Kaikki vain jatkuu jotenkin teennäisen näennäisesti. Välillä on ihan kivaakin. Hyvien ystävien kanssa on kivaa. Mutta muuten ei usein ole kivaa. Sitä on vain sellainen kuori. Tuntuu, että pitäisi vain antaa itsensä rauhassa romahtaa ja koota sitten itsensä uudestaan, muuten sitä murenee jotenkin sisältä päin ja on lopulta kävelevä kuori.
Mutta sitä on vain sellainen jonkinlainen palo kuitenkin, että pitää mennä eteenpäin eikä romahtaa. Jokin ajaa eteenpäin.
No niin. Joo.
Tänään kävin kylässä japanilaisen tuttuni luona ja sain yakisobaa ja inarizushia. Nam.
Kissani on leikkinyt tänään paljon. Kuinka iloinen se on ollutkaan.
Junakuski kuulutti tänään hauskasti, suurinpiirtein näin: "Hyvät lähijunan matkustajat, saavumme Helsingin päärautatieasemalle laiturille kaksi. Laituri on junan menosuuntaan nähden vasemmalla puolella. Älkää unohtako henkilökohtaisia tavaroitanne, ettei konduktöörin tarvitse sitten viedä niitä löytyötavaratoimistoon. Oikein hyvää sunnuntain jatkoa!" Ja samma på svenska. Heh. Se oli kyllä vielä hauskempi.
Oodi päivälle:
sumuisa elämä
johon tukehdun
enkä näe miten tie jatkuu
ja minne asti
katson sumua ja pimeyttä tiiviisti
jos sumu hälvenisi
ja eteeni ilmestyisi saari
joka oli siinä vielä kesällä
mutta mitään ei tapahdu
enkä varasta soutuvenettä mennäkseni kokeilemaan josko törmäisin saareen
Mikä sumu eilen olikaan. Kävin L:n (ei Death Noten) kanssa meren rannassa ja siellä oli valtava sumu. Se sumu oli niin paksua ja hienoa. Ja ahdistavaa. Ei nähnyt mitään saaria, vain kaukaisen Suomenlinnan majakan ja sellaisia pieniä karikkomajakoita. Rannassa ei ollut varma, meneekö tie mereen vai jatkuuko se. Vaikutuin.
Ja suretti vain lisää. Haluaisin hypätä mereen. Mutta en tee sitä, koska tiedän, etten saa tehdä sitä. Niin, että en tee sitä. Mutta ei ole reilua, jos en saa kirjoittaa, mitä haluaisin tehdä. Juttu nyt on vain niin, että ihmiset eivät aina tee sitä, mitä haluaisivat. Elämä on monisyistä.
Tänään aamulla mua kyllästytti aivan saatanasti. Nimenomaan kyllästytti. Kyllästytti olla ilman Sirua. Ajattelin, että no niin, eikö tämä pelleily saa jo riittää, jos nyt vaan soitan Sirulle ja menen käymään siellä. Mut sitten, kun tajusin, ettei niin voi tehdä, niin en tiennyt mitä teen. Tuntui, että räjähdän ja lysähdän kokoon yhtäaikaa. Menin makaamaan sänkyyn ja ajattelin, että jään siihen. Tuntui, etten vain pysty toimimaan. Tiedän, että pitää, mutten vain pystynyt. Tai pystyin minä sitten lopulta. Nousin ylös ja lähdin ulos.
Kaikki vain jatkuu jotenkin teennäisen näennäisesti. Välillä on ihan kivaakin. Hyvien ystävien kanssa on kivaa. Mutta muuten ei usein ole kivaa. Sitä on vain sellainen kuori. Tuntuu, että pitäisi vain antaa itsensä rauhassa romahtaa ja koota sitten itsensä uudestaan, muuten sitä murenee jotenkin sisältä päin ja on lopulta kävelevä kuori.
Mutta sitä on vain sellainen jonkinlainen palo kuitenkin, että pitää mennä eteenpäin eikä romahtaa. Jokin ajaa eteenpäin.
No niin. Joo.
Tänään kävin kylässä japanilaisen tuttuni luona ja sain yakisobaa ja inarizushia. Nam.
Kissani on leikkinyt tänään paljon. Kuinka iloinen se on ollutkaan.
Junakuski kuulutti tänään hauskasti, suurinpiirtein näin: "Hyvät lähijunan matkustajat, saavumme Helsingin päärautatieasemalle laiturille kaksi. Laituri on junan menosuuntaan nähden vasemmalla puolella. Älkää unohtako henkilökohtaisia tavaroitanne, ettei konduktöörin tarvitse sitten viedä niitä löytyötavaratoimistoon. Oikein hyvää sunnuntain jatkoa!" Ja samma på svenska. Heh. Se oli kyllä vielä hauskempi.
Oodi päivälle:
sumuisa elämä
johon tukehdun
enkä näe miten tie jatkuu
ja minne asti
katson sumua ja pimeyttä tiiviisti
jos sumu hälvenisi
ja eteeni ilmestyisi saari
joka oli siinä vielä kesällä
mutta mitään ei tapahdu
enkä varasta soutuvenettä mennäkseni kokeilemaan josko törmäisin saareen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)