Don't they know it's the end of the world?

Huomenna on joulu. Sisälläni ei herää tunteita suuntaan tai toiseen. Pitää herätä aikaisin (siis ennen kahtatoista), jotta ehtii joulupuurolle.

Kaivelin vanhoja kortteja ja kirjeitä. Luin Sirun kirjeitä. Luulen, että niitä on kyllä lisää vielä jossain muualla, mutta en keksi missä... Yhdessä Sirun kirjeessä oli kuitenkin lehdestä leikattu lause "WOW, Bob, WOW", jonka kiinnitin vessan oven sisäseinään, niin että näen sen aina vessan peilistä. Hähähä.

Tuli kuitenkin tosi surullinen olo. Kun kävin haudalla tänään, tai kun muuten vain puhuu jotain kuolemaan liittyvää, niin tulee lähinnä vain ahdistus, sellainen "öö, miten tää hautakivi tai joku nyt liittyy Siruun, siis mistä te nyt oikein selitätte, hei, hei oikeesti?" Mutta sitten kun lukee jotain Sirun kirjettä, niin tulee sellainen hirveä musertava suru, että vaikka tässä nyt on edessäni selvästi Sirun kirjoittamia sanoja ja lauseita, niin eikö niitä voi enää ikinä tulla lisää? Musertaa.

Vein kuitenkin haudalle joulukortin ja kirjeen. Jos Siru voisi vaikka nyt tähän kirjeeseen vastata.

Sain aika vähän joulukortteja tänä vuonna. Oikeastaan joulukortit ovat harvoja ilahduttavia asioita joulussa. Rakastan nimittäin postin saamista ylipäänsä. Päivät, joina saa postia, ovat nykyään melko harvassa. Onneksi minulle tulee Aku Ankka, niin saan ainakin kerran viikossa postia.

Täällä on nyt aika siistiä. Olinpa reipas imuroidessani.

Seurassa olessani tulee toisinaan olo, että voisinpa olla yksin ja itkeskellä, mutta yksin itkeskellessä tulee olo, että olisipa edes jotain seuraa. Voi näitä dilemmoja.

En itkenyt varmaan kuukauteen ja nyt taas itkettää koko ajan. Lisäksi myös pyörryttää koko ajan. (Homobaaritraumat?)

Ostin kissalle joulun kunniaksi jotain upeassa kastikkeessa olevia Sheba-härkäpaloja ja ne näyttivät tosi herkullisilta. Miksi kissani syö upeampaa ruokaa kuin minä?

No ehkä katson vaikka jotain elokuvaa.

Oodi päivälle:
Kello tikittää siihen nähden kovaäänisesti
että aika on pysähtynyt
Miksi elokuussa sataa lunta?

Remind me the story that I won't get insane

En ymmärrä mitään.

Mitä pitää tehdä?

Tuntuu kuin joku kiertäisi sisäelinteni läpi tungettua sahalaitaista veistä ympäri ja ympäri ja ympäri ja ympäri.

Kun pahin pelko tapahtuu, niin ei ainakaan pelota enää mikään.

Lohdutettavaksi tuleminenkin on omalla tavallaan raskasta, koska lohduttaminen ei lohduta yhtään. Mikään ei lohduta. Totta kai se herättää kiitollisuutta, että joku jaksaa lohduttaa, mutta ei se itse asiaa lohduta. Mutta silti pitää leikkiä että lohduttuisi. Eikä sitä sillä tavalla tiedä mitä haluaa, toisaalta, jos joku vain ignoraa, niin sittenkin on järkyttynyt.

Tulin kotiin ja kissa oli tiputtanut ruokakuppinsa ikkunanlaudalta ja kuppi oli mennyt kahtia. Voih. Mutta sen voinee pikaliimata. Isoisä ei muistanut koskaan nähneensä kissaani, vaikka asuin kissan kanssa isovanhemmilla kolme kuukautta...

Sirussa oli se erikoinen ominaisuus, ettei Siru ollut ikinä tylsä. Tarkoitan, ettei Siru koskaan kertonut mitään tylsää. Kaikki muut ihmiset, joita olen ikinä tavannut, kertovat aina jossain vaiheessa jotain tylsää. Siis jonkun jutun, pidemmän tai lyhyemmän, joka ei vain kiinnosta. Jopa minä, siis omastanikin mielestä (miksi kerron juttuja, jotka eivät kiinnosta itseänikään, häh?). Siru saattoi sanoa provosoivia, ärsyttäviä tai järjettömiä asioita, mutta ei ikinä mitään tylsää. Käsittämätöntä, eikö?

On niin ikävä meidän roolipeliäkin, eikä sitä ikävää voi edes mitenkään jakaa kenenkään kanssa.

Pakkasta lunta olispa tämä vain pahaa unta.

Syyllisyys on musertava. Kadun joitain asioita, mutta ne ovat kuitenkin niin pieniä, että niiden katuminen ei vie syyllisyyttä pois. Tuntuu, että takana on jotain suurempaa jota pitäisi katua, mutta ei mitään hajua, mitä.

Itseinho kihelmöi iholla inhottavasti.

Toisaalta ärsyttää niin paljon helvetin kuoleminen, että tekee mieli pelkässä kapinamielessä elää.

Oodi päivälle:
kalman haju yllämme
leijuu, ja seuraa kaikkialle minne ikinä menemme
muistuttaa meitä kauhusta jonka me kaikki kohtaamme enemmin tai myöhemmin
tai itseasiassa usein sekä enemmin että myöhemmin
myöhemmin se ei ehkä enää olekaan niin kauhea kauhu

            mutta juuri nyt olen kauhusta kankea

I'd love to go with you but I never would

Inhoan sanaa "pelisäännöt", jos sitä käytetään muulloin kuin puhuttaessa oikeasti jonkun pelin säännöistä. Esimerkiksi vaikka "asuntolan pelisäännöt" tai "kurssin pelisäännöt" tai jotain sellaista.

Kirjoitin typerän esseen raivostuttavalle pakkopullatiedonhakukurssille, jossa olemme opetelleet tyylin jotain vitun googlaamista. Turhauttaa kaikki ihme pakkopullascheisse.

Ja moni muukin asia itseasiassa. Näin unta, jossa oli uudestaan Sirun hautajaiset, joiden jälkeen yritin etsiä Sirua pimeästä metsästä, ja kun en löytänyt, päätin tappaa itseni. Ihmiset yrittivät estellä ensin, mutta sitten kaikki olivat silleen "no, jos olet niin päättänyt, niin ei voi mitään". Hmm-m.

En nyt kuitenkaan tähän hätään ajatellut niin tehdä.

On ollut silleen ihan kiva viikonloppu, pikkujoulut ja tuparit jne.

Välillä on tosi kivaa, että on hauskaa, mutta en oikeastaan jaksa hauskaa kovin paljoa. Siis että... haluan olla surullinen. Tai siis... Silloin kun on hauskaa, niin pitää työntää suru jonnekin syvälle taka-alalle, mutta ei sitä mihinkään himaan pysty jättämään. Sitten kun ei tarvitse työntää sitä mihinkään, niin voi olla jotenkin vapaammin. Äh, en osaa selittää. Tarkoitan, että on monasti helpompaa kun voi olla rauhassa surullinen. Muita ei halua vaivata surulla.

Kaksoiselämä. Elämä, jossa kaikki jatkuu ja maailmassa on uusia ihmeellisiä asioita ja vanhoja rakkaita ihmisiä. Toisaalta elämä, jossa ei ole enää mitään järkeä, eikä voi olla varma, tuntuuko mikään miltään.

Yksinhän me kaikki täällä olemme. Mutta yksin on helpompi olla jos on ihmisten lähellä.

Oodi päivälle:
Tomaatti maistuu edelleen tomaatille
ja perunat pahalle
Osaan edelleen arvioida monelta lähteä ovesta
jos haluaa ehtiä aamujunaan
Pystyn tanssimaan hyvän musiikin tahtiin
ja humaltumaan punaviinistä
Mutta tämä on silti eri aikakausi, maailma
ja ihminen

I've been paralysed by a lack of feeling

Marraskuu meni lopulta aika nopeasti.

Nyt on joulukuu. Minulla ei ole joulukalenteria. 

Huomenna, tai siis tänään, on JLPT-koe. En ole lukenut siihen juuri ollenkaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta päästä läpi, mutta kaipa sinne pitää mennä, kun on koemaksukin maksettu. 

Sain myönteisen päätöksen vaihtoon lähtemisestä. Enpä jaksa selittää sen enempää tuntojani siitä. Tai siis lähinnä hyvin positiivinen juttu.

Mutta niin. Olen tässä viime aikoina lopettanut uskomisen. Tai siis en enää usko. Että Siru on kuollut. Miksi minun pitäisi uskoa sellaista potaskaa? Ei sellainen voi olla totta, joten se on valhetta. En usko siis. Odotan. Ja ikävöin. Ja odotan. En minä ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi, jos uskoisin.

Kävin kuitenkin tänään haudalla. Lunta ei ilmeisesti kauheammin aurata hautausmaalla... Rämmin siis haudalle lunta polviin asti ja sitten raivasin lumen haudalta. Miksei lunta aurata?

Eilen join lähes-kaimani kanssa punaviiniä. Monet tietävät, mihin punaviinin juonti johtaa minun tapauksessani. No niinpä niin. Mutta eipä haitannut. Ainakin mukavan ja tärkeän ihmisen kanssa. Hyvä fiilis.

Ja jotainhan ihmisen on tehtävä.

Koska elämässä on vähän olennaista, pitää keskittyä epäolennaiseen.

Aion joululomallani pelata Wiillä. 

En tiedä, vituttaako minua erityisemmin tuo ilma. Lumessa voi rämpiä ja tuulessa palella. Mikäs siinä. Paleleminen ja nälkä turruttaa. Turtuminen on välillä tarpeellista.

Mietin silti, mistä tässä kaikessa on kyse? Ja MISSÄ Siru on?

Oodi päivälle:

Kun palelen tiedän että sinä et

Se voisi lämmittää

Muttei lämmitä

Koska olen itsekäs

ja palelen edelleen