Katajainen kansalainen ja itsesäälin määrä

Hirveä viikko, en edes osaa sanoa miksi. Muutenkin voisin jopa sanoa niinkin rohkeasti kuin vihaavani tätä vuodenaikaa. Siis tätä... en-ole-enää-syksy-mutten-vielä-talvikaan-paskaa. Pimeää ja kosteaa. Elämässä ei ole muuta sisältöä kuin opiskelu ja ajoittaiset työhommat. Sain Naamakirjassa jonkun kerro viisi iloista asiaa päivästäsi -jutun, mutta päivässäni ei vittu ole viittä iloista asiaa. Ja sitten minua masentaa vielä enemmän, että en keksi edes viittä iloista asiaa päivässäni.

Pitääkö sitä paitsi aina olla niin saatanan iloinen.

Okei, olisi positiivista olla edes niin iloinen, ettei heräilisi yöllä itkemään.

No okei okei, keksin minä iloisia asioita. Tämä vuodenaika on pian ohi, lukukausi on pian ohi ja pian saan olla taas siellä missä sydämenikin (useassa merkityksessä).

Kauhea luuseriolo, että voi rypeä näin syvällä jossain vuodenaikamasennuksessa. Muistan joskus oivaltaneeni, miten karsea nykyhetki (hyvin kapeallakin nykyhetken käsitteellä) voi syövyttää näkyvistä ympäriltä kaiken. Ja se kyllä tiedetään, mitä siitä seuraa. Siksi on aina keskityttävä siihen, mitä ympärillä oleva sumu taakseen verhoaa. Se ei ole aina helppoa. Välillä yritän katsoa liian kauas ja valkoiseen sumuun piirtyy kauhuskenaarioita, jotka ovat vielä karseampia kuin nykyhetki. Pitää keskittyä siihen, mitä hyvää tietää sumun ulkopuolella olevan. Koska siellä on paljon hyvää. Niin paljon hyvää. Niin hyvää puuta.

Mitä on takana päin? Mitä on edessä päin?

Ostin vaniljakerrosmämmiä. Haluaisin myös kertoa mielipiteeni kareeraisusta ja omuraisusta: yliarvostettua paskaa.

Oodi päivälle:
en ole varma
nukahdinko koskaan
mutta herään
eikä aurinko ole noussut
paitsi ehkä se musta josta juice puhuu
eikä se nouse
ei tänään kuten ei eilenkään kuten ei huomennakaan
ei sillä että minä sitä häikäisevää paskaa kaipaisinkaan

I've never met anyone quite like you before

Kuuntelen New Orderia ja pesen kenkiäni pesukoneessa. Viime kesä oli oikeastaan aika hyvä. En tiedä, mitä sitä nyt marraskuussa mainitsemaan, mutta hyvä se oli kuitenkin. Retkiä maaseudulle ja kepeitä krapuloita. Mutta luulen, että kesä oli välillä myös aika ahdistava, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei se ollut paha kesä lainkaan. Saako tästä nyt selvää Erkkikään. Kuka lie onkaan, mysteerien Erkki.

Mutta syksy se vasta hyvä olikin. Kolmas perheenjäsen ahtaassa linnassani, hassuja retkiä lähelle ja kauas, uusia ja vanhoja ihmisiä. Välillä olen joutunut jonkinlaiseen liikutuksen tilaan. Melkein tekee mieli käyttää o-sanaa. Mutta o-sanan kanssa tulee olla varovainen, sain tälläkin viikolla erään ihmisen itkemään käytettyäni sitä (onneksi kuitenkin niitä o-sanan kyyneliä). Toisaalta onhan se o-sanan vältteleminenkin pöhköä. Äh, taas hämmennän Erkkiä.

Silti. Onko se väärin, että kaiken tämän tuskan ja paskan jälkeen ja ohessa viimein tuntuu siltä, että asiat ovat oikein? Itseasiassa aika usein tuntuu, että se nimenomaan on väärin, että kai minun pitäisi vielä viettää seuraavat kymmenen vuotta lesken hunnussa.
Eikä pidä. Enkä minä ole kuollut. Minä en ole kuollut. Minä haluan elää.

Niin. Mutta eläminen on haastava juttu, kertakaikkisen haastava juttu.

Tämän päivän haasteita oli mm. siippani saatteleminen lentokoneeseen, mikä meni ihan hyvin kunnes pääsin kotiin ja sain hervottoman itkukohtauksen. Näemme tosiaan neljän viikon päästä uudestaan, että minun ei olisi ollut ehkä välttämätöntä viihdyttää naapureitani niin dramaattisella parkumisella. Mutta joskus pienet asiat tuntuvat niin surullisilta. Toisaalta muistuttavat menneisyyden suurista menetyksistä, toisaalta raapivat menettämisen pelolla.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaipuu on ehkä olennaisimpia tunteita. Ilman kaipuuta ei ole merkitystä.

Oodi päivälle:
pilvet ovat harmaita jo... en osaa sanoa
päivä kestää vain hetken verran
mutta on pakko valvoa
koska liika nukkuminen turruttaa aivot
ihmisten tulisi puhua hiljempaa rakkaudesta
kuten fredi laulaa
mutta joskus tekisi mieli huutaa huutaa huutaa
ei, kuiskata

I'll find my soul as I go home

No niin, se aika vuodesta taas.

Tajusin sen oikeastaan viime perjantaina ja se syöksyi tajuntaani sellaisena karseana aaltona. Ei niin kuin vesi vaan kuin jokin myrkkykaasu. Tajusin sen ja hengitykseni lamaantui kaupan kassalla. Ajattelin, että tänäänkö minä sitten kuolen? Menin kotiin ja makasin lattialla ja pilvet liikkuivat taivaalla, maailma on täynnä vain sotaa ja kärsimystä ja meidän tehtävämme on yrittää olla välittämättä siitä liikaa tai kenestäkään ylipäänsä, itketti ja tuntui, että tukehdun, mutta sitten A tuli ja halasi minua ja pilvet taivaalla kastelivat meidät ja myrkkykaasu haihtui keuhkoista.

Olen miettinyt asioita. Olen ymmärtänyt tai ehken ymmärtänyt, mutta kyennyt miettimään asioita erilaisesta näkökulmasta kuin ennen. Mutta mitä silläkään on merkitystä. Liikaa pohdintaa, liian vähän tekoja, sitä minä olen. Koskaan tee mitään. Möyrin omissa synkissa ajatuksissani ja jauhan lämpimikseni vähän paskaa kun en muutakaan osaa. 

Äh, rauhoittua pitää.

Tämä viikko saattaa myös aiheuttaa jonkinlaisen aivojeni tunnekuoren repeytymisen, koska alkuviikko lennättää tänne ihmisen ja poreilen suorastaan ilosta, mutta loppuviikko taasen kaivaa surun ihon alta ja heittää naamalleni kahden vuoden takaiset kauhut. Argh. Huomasin, että vaatekaappini ja kirjahyllyni välissä on mukava kolo, jossa kyykkiä, ehkä majoitun siihen loppuviikoksi ja palaan maisemiin ensi viikolla. Siitä ylettyy hyvin Nurkat-lehtiinkin.

No. Tänään kävin hämärtyvässä illassa juoksemassa ja maa tuoksui sateelta ja tuuli tuiversi puita. Syksy. Odotan syksyä.

Oodi päivälle:

selkä lattialla

jalat sohvalla

etsin uusia näkökulmia

kissa etsii korvastani jotain

"jos kadottaisin lompakkoni etsisin paljon"

olen kadottanut 

se ei ole lompakkoni

enkä enää jaksa etsiä

En osaa elää.

Join kaljaa Kalliossa.

Miksi Siru on kuollut?

En ymmärrä.

Ymmärtää tulee sanasta ympyrä. Silloin kun ympäröit jonkin asian, ymmärrät sen. Näet sen kaikista kulmista.

Käsittää tulee sanasta käsi. Tunnet käsilläsi sen. Tiedät, että se on totta.

Tietää tulee sanasta tie. Jos seuraat oikeaa tietä, tiedät.

Minä seurasin tietä ja löysin kuoleman. Tiedän, että se on totta. Tunsin sen käsilläni. Käsitin sen. Näin sen silloin siitä kulmasta. Näin sen jälkikäteen monesta muustakin kulmasta. Mutta vielä en tarpeeksi monesta kulmasta ymmärtääkseni.

En ymmärrä.

En kyllä monta muutakaan asiaa. Ajattelin, että koska minulla ei ole mitään menetettävää, minä vain menen ja koen ja näen ja elän. Jos ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävää.

Mutta onko kuitenkin jotain menetettävää? Tuleeko koko ajan enemmän jotain menetettävää? Pelottaako koko ajan enemmän?

Pelottaa.

Eilen makasin olohuoneen lattialla kissani kanssa ja kiitin sitä, että se on olemassa eikä hylkää minua ja purskahdin itkemään. Nyt on joku vaihe, että olen kauhusta kankea, kun pelkään vain, että minut hylätään. Ei, olen itsenäinen, vahva ja kaikkea muuta schaibaa. Ei haittaa, jos minut hylätään. Ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, en kestä, ei haittaa, en kestä, en kestä, en kestä, en kestä, ei vittu.

Okei, kaikki ajallaan. Elämän riemu on ehkä myös siinä, että ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Juttuhan on niin, että kun emme tiedä, mitä kaikkea hirveää elämä tuo tullessaan, viitsimme vielä elää. Toisaalta kun emme voi olla varmoja, mitä kaikkea hauskaa elämä voi vielä tuoda tullessaan, jaksamme vielä odottaa tulevaa. Ristiriitaista, ristiriitaista.

Mutta niin ikään minusta tuntuu, että olen ehkä rakastumassa.

Sivuhuomautuksena kaipaan niin paljon, niin paljon Kiotoon.
No, onneksi se on sellaista kaipuuta, jonka voi täyttää ostamalla lentoliput. Ups, taisinkin jo ostaa ne, heh!

The Most Ridiculous Classic

Nyt iski ja kovaa. Kesämasennus.

Apua, pelottava tunne, hukun kesään, eikä kesä ympärillä tunnu miltään. Tyhjä tyhjä tyhjä kesä! Viime kesänä sitä ajatteli, että no jos tämän yli nyt yrittäisi vaikka selvitä, niin se riittänee. Mutta viime vuosi nyt oli muutenkin sellaista yhtä selviämistä. Viime aikoina on tuntunut, ettei tarvitse enää sillä tavalla aktiivisesti selvitä, se ikään kuin tapahtuu tässä ohessa kyllä. Vaan jotenkin on taas kesä ja kesä on tukahduttavaa tyhjyyttä, jossa kaikki tuntuu yhtäkkiä vieraalta ja oudolta. Kesä muistuttaa elämästä tai enemmänkin sen poissaolosta. Elettiin kesää varten ja kesä meitä varten. Sitten ei yhtäkkiä enää eletä! Kesälläkään ei siten ole enää tarkoitusta. Se on vain tiellä.

Pitää keksiä jotain mielekästä tekemistä.

Haluaisin nähdä sellaisia Leijonakuninkaassa olevia Afrikka-maisemia. Oikeastaan nykyisin minua kiinnostaa matkustelussa lähinnä maisemat ja syöminen. En kyllä tiedä, mikä muu siinä nyt sitten kiinnostaisi?

Miksi noista vauvojen ruumiista pitää olla koko ajan lehdessä? Näin pari yötä sitten unta, jossa iltapäivälehdet myivät lukijamatkoja jollekin Kaisaniemessä sijaitsevan vuoren rinteessä olevalle kuopalle, johon vauvojen ruumiit oli heitetty. Äitini oli sitten ostanut sellaisen matkan ja raahasi minut mukaansa, mutta en halunnut katsoa kuoppaan ja huusin ihmisille, että he ovat ällöttäviä sosiaalipornon kuluttujia. Alitajuntani osaa tehdä hyviä satiireja...

Pieniä mukavia asioita. Kapriksia suoraan purkista, syreenien tuoksu, kirjoittamisinspis, pitkiä keskusteluja kissoista...

Tukahdun tänne Suomi-neidon römpsään.

Oodi päivälle:
jalat vievät sinne sun tänne
eivät vastaa kysyttäessä jotta minne
huomauttaessani suunnan epäilyttävän minua
viestivät ne spagetinomaisesti
hieman vasenta nilkkaa kolottaen
koska vaikuttaa etten mahda nyt mitään
suoristan ryhtini ja nautin maisemista

Time heals nothing it just replaces memories

Mitätättäätättärää.

Möykyt sydämessä vai päässä? Ehkä vatsassa? Möykyt eivät poistu ikinä varmaankaan.

Minulla on ikävä Sirua.

Joskus yön synkkinä hetkinä mietin, olisinko valmis pyyhkimään elämästäni pois kaiken, mitä Sirun kuoleman jälkeen on tapahtunut, jos vain saisin Sirun takaisin. Olisin. Mutta tuleeko vielä päivä, jona en enää olisi?

Minulla on ikävä poikaystävääni.

Ihanaa, että on joku, joka saa hyvälle mielelle, on mielenkiintoinen ja johon tuntee vetoa. En minä ymmärrä, mitä muuta kummallista sitä pitäisi kaivata. No toki sen, että ko. henkilö olisi vähän lähempänä kuin 7000 kilometrin päässä.

Ikävä.

Elänkö sekä elämässä että kuolemassa? Missä Siru on? Ikävä on niin surullista.
Sitten on tätä kummaa kaipuuta elämään. Ehkä nimenomaan ikävä eläviä ihmisiä kohtaan pitää kiinni elämässä.

Herranjestas apua ihmisyys on niin järkyttävää miten siitä selviää??

Apua.

Mitäköhän nyt taas. Täällä on kuuma. Elämä on kummaa. Kumman kuumaa.

Oodi päivälle:
leijun, en putoa
leijun tässä oudossa tunteessa
olinko unohtanut tämän
vai oliko tällaista laisinkaan?
leijumisessa on vaaransa
mutta nyt en halua katsoa maahan vaan taivaisiin

Objects Of My Affection

Pysähtyneissä rullaportaissa käveleminen on jotenkin apokalyptista. Liikkuvissa rullaportaissa kaatuminen aiheuttaa kaupungin karseimman mustelman. Olen aika ylpeä siitä.

Tee on niin turha juoma. Paitsi joskus tosi hyvä tee. Mutta tällainen perus pussitee, jota usein iltaisin vetelen. Miksi sitä vetelen? Onko jotain järkee? Kahvi on oikea juoma. Jo lukemaan opettelevat maahanmuuttajani tiesivät sen, kun analysoivat kuvaa aamiaisella olevasta perheestä. "Juo tee?" "Ei juo tee, juo kahvi, Suomi juo paljon kahvi!" Oikein!!

Ja aamubrunssiin kuuluu kuulua kahvi, oli mikä ituhippi tahansa!!

Viime sunnuntaina heräsin ensimmäisen kerran sitten erään toissavuotisen elokuun jälkeen ilman masennuksen tunnetta. Tarkoitan, että on tässä ollut hienoja päiviä ja hetkiä, ja elämä on tuntunut huomattavasti siedettävämmältä tänä vuonna kuin viime vuonna, niin silti joka ikinen aamu minua on ensimmäiseksi kouraissut sydämestä järjetön pimeys. Sellainen... "Mitä sinä paska taas heräsit tähänkin aamuun, tiedoksesi vaan, että Siru on edelleen kuollut ja ehkä olisi hyvä, jos sinäkin olisit!" Vaikka päivä olisi muuten ollut mitä mainioin, niin se ei ole silti poistanut sitä faktaa, että aamuun on herännyt tuollainen tunne rinnassa.

Viime sunnuntaina heräsin kuitenkin ilman sitä tunnetta. Heräsin iloisena siitä, että heräsin. Käsittämätöntä.

Tällä viikolla olen tosin miettinyt sitä liikaa ja tuntenut kauheaa syyllisyyttä. Että tässä sitä vaan riemuitaan omasta elämästä heti aamusta alkaen, vaikka Siru on edelleen kuollut!

Mutta uskon, että on hyvä. Elää.

Toivotaan, että tämä elämä menee nyt ainakin jonkin aikaa jotenkuten hyvin.

Oodi päivälle:
pitkästä pitkästä
aikaa
minulla on jotakin
kämmenelläni
en ole varma mitä se on
mutta toivon ettei kesäisten dyynien kuumaa hiekkaa joka valuu läpi sormien

Love is the language

Viime vuonna näihin aikoihin tuntui lähinnä siltä, että kuolisi koko ajan ihan kohta tai ainakin haihtuisi pois. Nyt tuntuu, että elää useamman ihmisen edestä. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia.

Parin viikon aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Aika totisesti on suhteellista. Kahdessa viikossa voi tapahtua enemmän kuin kuukausissa. 

Minun oli niin ikävä Helsingin lokkeja, niin ärsyttäviä lintuja kuin ne ovatkin.

Siis mikä tämä kevät oikein on? Kummallinen kevät. Helmikuussa tunsin Kiotossa luumunkukkien alla suuria tunteita, mutta ne särkyivät ja Helsinkiin kotiutuessani satoikin jo lunta. Mutta Helsinkiinkin saapui kevät ja kirsikankukat. Kirsikankukat ja Töölönlahden yölliset valot. Saman ylälajin tunteita, mutta silti jotenkin erilaisia. Jos helmikuussa tuntui siltä, että sydän kuplisi kummallisesti, niin nyt tuntuu, että sydän ikään kuin leviäisi lämpimänä nesteenä ympäri ruumista (öh, sitähän se kai biologisesti vähän niin kuin tekee?). Sen seurauksena tärisen. 

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tässä tuntuu tällä kertaa olevan järkeä. Tai no ainoastaan minun mittapuullani on järkevää alkaa seurustella ihmisen kanssa, joka lähtee samantien neljäksi kuukaudeksi pois maasta. Miksiköhän olen näin masokisti.

Tai en minä tiedä, missä on järkeä. Ehkä siinä, että elää vain ja rakastuu jos rakastuttaa, pelkää jos pelottaa, suree jos surettaa. Asioita ei ratkaista sen pohjalta, mitä tulee tapahtumaan, koska se olisi varsin perusteetonta. Asiainlaidat, joita ei voi tietää, eivät voi olla perusteita nykyiselle. 

Joo, en ymmärrä itsekään mitä selitän. Sumua, vaaleanpunaista sumua.

Oodi päivälle:

tuuli tuulee

kukat kukkii

meri pauhuaa

kaikkein kummallisinta on olla ihminen

 

Rakkautta aamuisin

En ole menettänyt hermojani ikuisuuksiin ja ajattelin, että minusta on tullut ihminen, joka ei menetä hermojaan. Tänään menetin hermoni isäni kanssa. En muistanut, miten inhottavalta kurkussa tuntuu huutamisen jälkeen. Huutaminen on tyhmää.

Äidin kanssa katsoin pari tuntia dokumentteja pingviineistä. Se oli hyvää tekemistä. Luontodokumentit ovat usein laadukkaampaa katsomista kuin monet sarjat. 

En oikein keksi enää mitään muuta hyvää ruokaa kuin juustoleivät. Tajusin viime viikonloppuna Kankkiksessa, miten hirveältä makeat asiat maistuvat. En ole varma, olisinko halunnut tajuta sitä. Siis että makea on oikeasti tosi karvasta. Tahmean karvasta. Hyi helvetti. 

Tulin eilen Jyväskylästä ja matka kesti 7 tuntia, kiitos VR:n. Sen siitä saa kun lähtee böndelle. Mutta sain luettua tenttikirjaa ainakin paljon. Ihan omituinen tenttikirja muuten, englanniksi vieläpä. On täynnä vain yksityiskohtaisia kuvauksia kielitieteilijöiden tutkimusretkistä Venäjällä ja Suomessa. Siis todella yksityiskohtauksia. Kas kun eivät kerro, mitä minäkin päivänä oli aamiaiseksi.

Mutta on hyvä tietää suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiasta! 

Tällä hetkellä ei pelota. On surullinen olo. Mutta sellainen seesteisen surullinen. Haluan vain ihmetellä tätä surullista maailmaa. Ei mitään sen kummempaa. Kuukaudet ja vuodet tulevat niin kuin tulevat. Turha niitä huolia. Tehdään mitä tekee mieli. Kyllä kaikki hoituu. Ja jos ei hoidu, niin kokeillaan jotain muuta.

Oodi päivälle:

olen meren aalloilla

enkä ui enää vastaan 

vaan odotan näkymää

avomerelle

Järjestään järjiltään.

Voi apua. Täällä taas.

Kaupat menevät kiinni, ihmiset ovat epäsiistejä, narkkareita ja juoppoja runsain määrin. Siru on edelleen kuollut.

Masentavaa.

Vaikka on hyviäkin asioita.

Ystävien kanssa voi randomeilla. Julkinen liikenne on halpaa ja yömyöhään kulkevaa. Kotona voi kulkea paljain varpain vaikka ulkona on kylmä. Kaikkialla ei kuuluteta koko ajan kaikkea turhaa.

Hienoa hienoa. Mutta tiedättekö. Aikaisemmin kun olen palannut ulkomailta, pidemmältä tai lyhyemmältä reissulta, on Helsinki tuntunut jotenkin kotoisalta, rakkaalta, jota olen kaivannut. Sen tuoksut, raitiovaunut, kirpeä tuuli. Mutta nyt se vain katsoo lävitseni. On kuin ei tuntisikaan. Tuulikin liikehtii kuin vieraan kaupungin tuulet. Ihan kuin olisin tullut joidenkin outojen lavasteiden keskelle. Ei tämä ole se kaupunki, jota rakastin.

Tai sitten en enää rakasta tätä kaupunkia.

Olen vähän pois tolaltani. Pitää sulatella asioita. Monia asioita.

Oodi päivälle:
katson silmäluomiasi ja mietin
mitä unta näät
olenko minä siinä kenties
omassa unessani on kanadalainen tyttö ja kissa

Helvetistä itään

Elämäni on joskus niin kummallista, että vaan naurattaa. Ja itkettää. Ja sitten taas naurattaa. Mutta minun elämääni se vissiin on.

Kaupunkien yllä risteilevät moottoritiet ja kulahtaneet kerrostalorykelmät. Vehreät vuoret ja värikkäät temppelit. Omituinen epäjärjestys. Joskus tuntuu, että Aasiassa on helpompi olla, koska täällä päin kaikki on siistiä, mutta niin uskomattomassa epäjärjestyksessä. Vähän kuin pääni.

Ja täältä päin tuntuu helvetin absurdilta lukea, että Helsingin kaupunki haluaa terassituoleille yhtenäiset värit. Siis mitä?? En vittu halua palata sellaiseen kaupunkiin. Oikeasti. Sairasta! Kuvottavaa!

Haluan olla täällä missä pienet kujat johtavat omituisiin kellarikerroksissa oleviin pikkukahviloihin, joissa on tussilla tuherretut ruokalistat.

Joo no joo. Ei nyt ajatella.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, elämäni on kummallista. Tuntuu, että viimeisen reilun kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin sitä edeltävänä aikana täällä yhteensä. En muistanut, miltä tällaiset tunteet tuntuvat. En ole vieläkään ihan varma, miltä ne tuntuvat. Sydän pakahtuu, mutta samalla pelottaa ja tuntuu syylliseltä. Mutta sydän pakahtuu, eikä voi olla tuntematta. Mutta viisaat kai sanovat, että pitää antaa itsensä rakastua. Tekee hyvää. Sydän voi särkyä, mutta sekin tekee varmaan hyvää. Todistaa, etten ole lopullisesti kylmettynyt haamu. Elävä ihminen olen.

Tulevaisuus tuntuu entistä hämärämmältä ja hämmentävämmältä, mutta omalla tavallaan jännittävämmältä kuin pitkään aikaan. Ainakin tänään. Toisaalta tuntuu, että kävelee jossain posliinikaupassa ja saattaa hetkellä millä hyvänsä särkeä kaikki kalliit teekupit. Mutta nyt kun posliinikauppaan astunut, niin on yhtä vaarallista palata takaisin ulko-ovelle kuin jatkaa kaupan perälle asti. Joten yhtä hyvin voin jatkaa ja toivoa, etten särje ainakaan mitään kovin arvokasta.

Mitäköhän minä höpötän.

Rehellisyys on tärkeää. Rehellisyydellä saa paljon aikaiseksi. Sitä arvostetaan näinä päivinä liian vähän, sanon minä.

Tällä hetkellä menneisyys ja tulevaisuus ovat sopivan kaukana nykyhetkestä. Kestäisipä tätä kauemmin kuin tämän hetken.

Oodi päivälle:
lämmintä lämmintä
verisuonissani virtaa jotain lämmintä
en näe mitään
mutta tunnen kaiken

Anna ajan kulua, kuuntele sen surua

Seinäpatterit, rakastan teitä. Onneksi pääsen pian luoksenne. Istun olohuoneeni lattialla ja nojaan teihin.

Tunne menetetystä potentiaalista on niin kuristavaa. Jos en olisi niin pettynyt maailmaan kaiken aikaa, voisin tehdä täälläkin ollessani enemmän hienoja asioita. Jos eräs ihminen ei olisi kuollut, olisi maailma paljon vähemmän pettymystä aiheuttava paikka. Joskus valtaa niin hirveä tunne, että maailmalla olisi ehkä ollut jotain annettavaa, mutta osittain omasta, osittain täysin hallitsemattomista syistä on lipunut sen kaiken ohi. Mutta uskon, että maailmalla on vielä paljon annettavaa. Pelkään vain, etten osaa tarttua siihen.

Toisaalta ehkä joskus tarvitaankin hetkeen tarttumisen sijaan ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Sitä aliarvostetaan liikaa ehkä. Pitäisi saada voittoa heti tällä vuosineljänneksellä sen sijaan että mietittäisiin pysytäänkö pystyssä vielä vuosikymmenien päästä.

Muistelisin, että ennen lähtöä tänne vakuuttelin itselleni, etten ahdistu siitä, etten jaksa osallistua kaiken maailman vaihtarisosiaalisuuksiin. No, ahdistunpa kuitenkin ja sitten menen väkisin vaihtarisosiaalisuuksiin ja hymyilen väkinäistä vaihtarihymyä ja livahdan kotiin aikaisin, koska siellä oli kuitenkin parempi. Säälittävää.

Onneksi välillä on myös vähemmän väkinäisiä sosiaalisia tapahtumia, joissa on jopa mukavaa. Onneksi välillä voi vain kohdata hauskoja ihmisiä ilman mitään tapahtumia. Onneksi postikonttorini virkailija on niin söpö. Onneksi näen paljon unia. Onneksi minulla on uusi Zelda. Onneksi yksin puistossa lintujen kuvaaminenkin on kivaa. Onneksi tiedän, ettei tämäkään jatku ikuisesti, vaan pian voin taas tavata ihmisiä, jotka ovat minun ihmisiäni.

Suurimman osan aikaa täällä en oikeasti vain tiedä. Tuntuu, että leijun jossain hieman eri tasossa kuin muu maailma, niin että kuitenkin kosketan maailmaa joissain saumakohdissa. Ikään kuin lentokone, johon nousin syyskuussa, ei olisi ikinä päästänyt minua maahan asti. Entä kun tulen takaisin? Tömähtääköhän silloin maahan ja kovaa? Takaisin kiinni karkeaan routaiseen maahan.

Minua pelottaa, kun kaikki hymyilevät sitä samaa väkinäistä hymyä, eikä voi ikinä tietää, kuka on oikeasti surullinen.

Oodi päivälle:
ei ei,
nyt on mentävä
minulla ei ole teille mitään annettavaa
mutta yötaivaalla minulle sitäkin enemmän
tiellä jolla ei liiku ketään ilma on raikas