Nyt iski ja kovaa. Kesämasennus.
Apua, pelottava tunne, hukun kesään, eikä kesä ympärillä tunnu miltään. Tyhjä tyhjä tyhjä kesä! Viime kesänä sitä ajatteli, että no jos tämän yli nyt yrittäisi vaikka selvitä, niin se riittänee. Mutta viime vuosi nyt oli muutenkin sellaista yhtä selviämistä. Viime aikoina on tuntunut, ettei tarvitse enää sillä tavalla aktiivisesti selvitä, se ikään kuin tapahtuu tässä ohessa kyllä. Vaan jotenkin on taas kesä ja kesä on tukahduttavaa tyhjyyttä, jossa kaikki tuntuu yhtäkkiä vieraalta ja oudolta. Kesä muistuttaa elämästä tai enemmänkin sen poissaolosta. Elettiin kesää varten ja kesä meitä varten. Sitten ei yhtäkkiä enää eletä! Kesälläkään ei siten ole enää tarkoitusta. Se on vain tiellä.
Pitää keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Haluaisin nähdä sellaisia Leijonakuninkaassa olevia Afrikka-maisemia. Oikeastaan nykyisin minua kiinnostaa matkustelussa lähinnä maisemat ja syöminen. En kyllä tiedä, mikä muu siinä nyt sitten kiinnostaisi?
Miksi noista vauvojen ruumiista pitää olla koko ajan lehdessä? Näin pari yötä sitten unta, jossa iltapäivälehdet myivät lukijamatkoja jollekin Kaisaniemessä sijaitsevan vuoren rinteessä olevalle kuopalle, johon vauvojen ruumiit oli heitetty. Äitini oli sitten ostanut sellaisen matkan ja raahasi minut mukaansa, mutta en halunnut katsoa kuoppaan ja huusin ihmisille, että he ovat ällöttäviä sosiaalipornon kuluttujia. Alitajuntani osaa tehdä hyviä satiireja...
Pieniä mukavia asioita. Kapriksia suoraan purkista, syreenien tuoksu, kirjoittamisinspis, pitkiä keskusteluja kissoista...
Tukahdun tänne Suomi-neidon römpsään.
Oodi päivälle:
jalat vievät sinne sun tänne
eivät vastaa kysyttäessä jotta minne
huomauttaessani suunnan epäilyttävän minua
viestivät ne spagetinomaisesti
hieman vasenta nilkkaa kolottaen
koska vaikuttaa etten mahda nyt mitään
suoristan ryhtini ja nautin maisemista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti