En osaa elää.

Join kaljaa Kalliossa.

Miksi Siru on kuollut?

En ymmärrä.

Ymmärtää tulee sanasta ympyrä. Silloin kun ympäröit jonkin asian, ymmärrät sen. Näet sen kaikista kulmista.

Käsittää tulee sanasta käsi. Tunnet käsilläsi sen. Tiedät, että se on totta.

Tietää tulee sanasta tie. Jos seuraat oikeaa tietä, tiedät.

Minä seurasin tietä ja löysin kuoleman. Tiedän, että se on totta. Tunsin sen käsilläni. Käsitin sen. Näin sen silloin siitä kulmasta. Näin sen jälkikäteen monesta muustakin kulmasta. Mutta vielä en tarpeeksi monesta kulmasta ymmärtääkseni.

En ymmärrä.

En kyllä monta muutakaan asiaa. Ajattelin, että koska minulla ei ole mitään menetettävää, minä vain menen ja koen ja näen ja elän. Jos ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävää.

Mutta onko kuitenkin jotain menetettävää? Tuleeko koko ajan enemmän jotain menetettävää? Pelottaako koko ajan enemmän?

Pelottaa.

Eilen makasin olohuoneen lattialla kissani kanssa ja kiitin sitä, että se on olemassa eikä hylkää minua ja purskahdin itkemään. Nyt on joku vaihe, että olen kauhusta kankea, kun pelkään vain, että minut hylätään. Ei, olen itsenäinen, vahva ja kaikkea muuta schaibaa. Ei haittaa, jos minut hylätään. Ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, ei haittaa, en kestä, ei haittaa, en kestä, en kestä, en kestä, en kestä, ei vittu.

Okei, kaikki ajallaan. Elämän riemu on ehkä myös siinä, että ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Juttuhan on niin, että kun emme tiedä, mitä kaikkea hirveää elämä tuo tullessaan, viitsimme vielä elää. Toisaalta kun emme voi olla varmoja, mitä kaikkea hauskaa elämä voi vielä tuoda tullessaan, jaksamme vielä odottaa tulevaa. Ristiriitaista, ristiriitaista.

Mutta niin ikään minusta tuntuu, että olen ehkä rakastumassa.

Sivuhuomautuksena kaipaan niin paljon, niin paljon Kiotoon.
No, onneksi se on sellaista kaipuuta, jonka voi täyttää ostamalla lentoliput. Ups, taisinkin jo ostaa ne, heh!

The Most Ridiculous Classic

Nyt iski ja kovaa. Kesämasennus.

Apua, pelottava tunne, hukun kesään, eikä kesä ympärillä tunnu miltään. Tyhjä tyhjä tyhjä kesä! Viime kesänä sitä ajatteli, että no jos tämän yli nyt yrittäisi vaikka selvitä, niin se riittänee. Mutta viime vuosi nyt oli muutenkin sellaista yhtä selviämistä. Viime aikoina on tuntunut, ettei tarvitse enää sillä tavalla aktiivisesti selvitä, se ikään kuin tapahtuu tässä ohessa kyllä. Vaan jotenkin on taas kesä ja kesä on tukahduttavaa tyhjyyttä, jossa kaikki tuntuu yhtäkkiä vieraalta ja oudolta. Kesä muistuttaa elämästä tai enemmänkin sen poissaolosta. Elettiin kesää varten ja kesä meitä varten. Sitten ei yhtäkkiä enää eletä! Kesälläkään ei siten ole enää tarkoitusta. Se on vain tiellä.

Pitää keksiä jotain mielekästä tekemistä.

Haluaisin nähdä sellaisia Leijonakuninkaassa olevia Afrikka-maisemia. Oikeastaan nykyisin minua kiinnostaa matkustelussa lähinnä maisemat ja syöminen. En kyllä tiedä, mikä muu siinä nyt sitten kiinnostaisi?

Miksi noista vauvojen ruumiista pitää olla koko ajan lehdessä? Näin pari yötä sitten unta, jossa iltapäivälehdet myivät lukijamatkoja jollekin Kaisaniemessä sijaitsevan vuoren rinteessä olevalle kuopalle, johon vauvojen ruumiit oli heitetty. Äitini oli sitten ostanut sellaisen matkan ja raahasi minut mukaansa, mutta en halunnut katsoa kuoppaan ja huusin ihmisille, että he ovat ällöttäviä sosiaalipornon kuluttujia. Alitajuntani osaa tehdä hyviä satiireja...

Pieniä mukavia asioita. Kapriksia suoraan purkista, syreenien tuoksu, kirjoittamisinspis, pitkiä keskusteluja kissoista...

Tukahdun tänne Suomi-neidon römpsään.

Oodi päivälle:
jalat vievät sinne sun tänne
eivät vastaa kysyttäessä jotta minne
huomauttaessani suunnan epäilyttävän minua
viestivät ne spagetinomaisesti
hieman vasenta nilkkaa kolottaen
koska vaikuttaa etten mahda nyt mitään
suoristan ryhtini ja nautin maisemista