Epämääräinen flunssaantumisen rajalla höllyvä olo. Tulee kuumetta, kuume lähtee pois, en ole varma tuliko se takaisin vai ei. Yritän lääkitä itseäni niin verigreipeillä kuin kiinalaisella lääketieteelläkin (se on tuiki tavallista täällä).
Fantasioin välillä siitä, että sitten kun pääsen takaisin Suomeen, voin vain ryveskellä sängyn pohjalla, jos masentaa. Täällä tuntuu että kaikki asiat kuten voimattomuus, synkkyys ja ahdistus seurailevat koko ajan selän takana omituisena möykkynä, vähän kuin joku Ankeuttaja, jolta yritän epätoivoisesti päästä pakoon. On jotenkin sellainen tunne, että jos päästän itseni täällä liian synkkään mielentilaan, en enää pääse irti siitä ikinä. En tiedä, miksi se täällä tuntuu jotenkin erityisen vaaralliselta. Että Suomessa vain pyörtyisin Ankeuttajan läsnäolosta ja heräisin myöhemmin ystävieni ympäröimänä lämpimästä sängystä (Tylypahkassa tietenkin), mutta täällä liian lähelle päästessään Ankeuttaja imisi saman tien sieluni pois.
Vaikka paljonko siinäkään on imettävää. Riekaleina on. En uskalla tutustua ihmisiin. Voin vaikka alkaa pitämään niistä. Ja sitten kuitenkin kuolevat pois. Parempi vain leijailla juhlasta toiseen umeshu-huuruisena, nauraa ihmisten vitseille ja unohtaa ne seuraavana päivänä. Hymyillä kaikille ystävällisesti, mutta liueta paikalta, jos joku yrittää ystävystyä.
Toisaalta tuntuu, että koska en odota keneltäkään mitään, näen ihmiset jotenkin kauniimpina kuin ennen. Kaikissa ihmisissä on jotain kiehtovaa, toisissa hyvällä ja toisissa pahalla tavalla. Itsestäni en tiedä, mutta täällä olen varmistunut, että maailma ainakin jatkaa pyörimistään edelleen.
Itsestäni en tiedä, mutta sillä maailmalla lienee vielä paljon annettavaa.
Oodi päivälle:
En minä mikään jääkuningatar ole
Minä vain piilottelen tunteilta
täällä koreassa jäälinnassani
koska jos ne löytäisivät minut
se roihu
Se roihu sulattaisi koko napajäätikön!
ja minut siinä mukana
