Forget me not

Okei. Nyt musta tuntuu, että mun pitää päivittää blogia. Muuten räjähtää pää.

Räjähtää kyllä ehkä muutenkin.

Aika kulkee omituisen lineaarisesti eteenpäin, ei ole mitään hajua mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Toisaalta se on kovin syklistä ja tuntuu, että palaa koko ajan vain menneisyyteen ja melkein on tajuamatta mitä on tapahtunut. Katoin Sirun DA:ta ja teki mieli kommentoida uusimpia kuvia, mutta sitten vittu ARGHH.

Mutta tekisi mieli olla enemmän sekaisin, eikä tajuta näin selkeästi kuolemaa. Tekisi mieli kuvitella, että Siru on Tukholmassa paossa Skandinaavista vallankumousta, kuten sunnuntai-iltaisessa unessani.

Kuitenkin todellisuus puristaa pusertaa murskaa paskaa.

Ensin oli järkytys ja suru. Mukaan tuli epätoivo ja lohduttomuus. Sitten vielä ikävä ja ahdistus. Lisään katkeruus. Kauhu. Syyllisyys. Viimeisimpänä yksinäisyys. Sellainen omituinen yksinäisyys, joka seuraa perässä, vaikka olisi seurassa. Järkyttävä yksinäisyys.

Mutta kuten Siru sanoi, masentuneellakin voi olla hauskaa.

Tarkoitan, että ei pidä päättää että kaikki on paskaa koska kaikki on paskaa. Voi tehdä asioita, jotka saattavat olla hauskoja. Ei pidä odottaa miltään liikoja, koska ennen hauskat asiat eivät enää ole hauskoja. Mutta ei saa hyljeksiä hauskoja asioita vain koska ne ovat surullisten asioiden vastakohtia.

Syyllinen olo toisaalta, jos onkin välillä kivaa. Syyllinen olo, kun tanssii radiosta tulevan kipaleen tahdissa. Mutta voi jumalauta nyt sentään. Surullinenkin voi tanssia.

Suru ei olekaan sellaista kuin ajattelin. Se on paljon... omituisempaa. Ajattelin, että se olisi lamaannuttavampaa. Melkein helpompaa jos se olisi. Sitten vain makaisi sängyssä ja itkisi. Mutta nyt se kulkee mukana ja sitten sitä tanssii ja nauraa surullisena. Ristiriitan sisäisen ja ulkoisen tunteen välillä. Omituista. On helpompaa silloin kun vain itkee.

Maanantaina oli hirveä päivä. Lähdin sen hirveyden kunniaksi illalla juoksemaan ja juoksin niin kauan, että sattui. Sitten kävelin. Mutta ei se tehnyt oloa yhtään paremmaksi.

Tiistaina oli hyvä päivä lukuun ottamatta aamuluentoa. Mutta iltapäivällä oli rauhallinen olo ja sitten kävelimme Millan ja japsin kanssa kaupungilla ja syysilma oli raikas ja ihana.

Keskiviikko oli tunteeton päivä. Ei tuntunut oikeastaan miltään. Kävin kuitenkin Petrillä saunomassa. Saunassa oli lämmin.

Miksiköhän kerroin viikkoni kulusta.

Kaikkien tunteiden lisäksi ärsyttää myös ihan saatanasti. KAIKKI ON NIIN VITUN PILALLA VITTU.

Mutta show must go on tai jotain. Viikonlopuksi pois Helsingistä. Tekee varmaan hyvää.

Oodi päivälle:
Tässä surullisessa kaupungissa
jossa minä synnyin
on surullinen meri
jota sinä rakastit
Tässä surullisessa kaupungissa
tuulee aina
ja huojuttaa ihmisiä kadulla
jolla voi tulla vastaan kuka tahansa
Elävä tai Kuollut

Tässä surullisessa kaupungissa
minä olen surullinen nyt ja aina

I was nothing when you came I'm no-one now you've gone away

Vittu.

Oodi päivälle:

Tätä päivää ei ole!

Maailmanloppu tapahtui

jo tovi sitten

mutta

minäkin 

tulen

vielä

tähdistä kirkkaimmalle