Hirveä viikko, en edes osaa sanoa miksi. Muutenkin voisin jopa sanoa niinkin rohkeasti kuin vihaavani tätä vuodenaikaa. Siis tätä... en-ole-enää-syksy-mutten-vielä-talvikaan-paskaa. Pimeää ja kosteaa. Elämässä ei ole muuta sisältöä kuin opiskelu ja ajoittaiset työhommat. Sain Naamakirjassa jonkun kerro viisi iloista asiaa päivästäsi -jutun, mutta päivässäni ei vittu ole viittä iloista asiaa. Ja sitten minua masentaa vielä enemmän, että en keksi edes viittä iloista asiaa päivässäni.
Pitääkö sitä paitsi aina olla niin saatanan iloinen.
Okei, olisi positiivista olla edes niin iloinen, ettei heräilisi yöllä itkemään.
No okei okei, keksin minä iloisia asioita. Tämä vuodenaika on pian ohi, lukukausi on pian ohi ja pian saan olla taas siellä missä sydämenikin (useassa merkityksessä).
Kauhea luuseriolo, että voi rypeä näin syvällä jossain vuodenaikamasennuksessa. Muistan joskus oivaltaneeni, miten karsea nykyhetki (hyvin kapeallakin nykyhetken käsitteellä) voi syövyttää näkyvistä ympäriltä kaiken. Ja se kyllä tiedetään, mitä siitä seuraa. Siksi on aina keskityttävä siihen, mitä ympärillä oleva sumu taakseen verhoaa. Se ei ole aina helppoa. Välillä yritän katsoa liian kauas ja valkoiseen sumuun piirtyy kauhuskenaarioita, jotka ovat vielä karseampia kuin nykyhetki. Pitää keskittyä siihen, mitä hyvää tietää sumun ulkopuolella olevan. Koska siellä on paljon hyvää. Niin paljon hyvää. Niin hyvää puuta.
Mitä on takana päin? Mitä on edessä päin?
Ostin vaniljakerrosmämmiä. Haluaisin myös kertoa mielipiteeni kareeraisusta ja omuraisusta: yliarvostettua paskaa.
Oodi päivälle:
en ole varma
nukahdinko koskaan
mutta herään
eikä aurinko ole noussut
paitsi ehkä se musta josta juice puhuu
eikä se nouse
ei tänään kuten ei eilenkään kuten ei huomennakaan
ei sillä että minä sitä häikäisevää paskaa kaipaisinkaan
