torstai 1. toukokuuta 2014

Love is the language

Viime vuonna näihin aikoihin tuntui lähinnä siltä, että kuolisi koko ajan ihan kohta tai ainakin haihtuisi pois. Nyt tuntuu, että elää useamman ihmisen edestä. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia.

Parin viikon aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Aika totisesti on suhteellista. Kahdessa viikossa voi tapahtua enemmän kuin kuukausissa. 

Minun oli niin ikävä Helsingin lokkeja, niin ärsyttäviä lintuja kuin ne ovatkin.

Siis mikä tämä kevät oikein on? Kummallinen kevät. Helmikuussa tunsin Kiotossa luumunkukkien alla suuria tunteita, mutta ne särkyivät ja Helsinkiin kotiutuessani satoikin jo lunta. Mutta Helsinkiinkin saapui kevät ja kirsikankukat. Kirsikankukat ja Töölönlahden yölliset valot. Saman ylälajin tunteita, mutta silti jotenkin erilaisia. Jos helmikuussa tuntui siltä, että sydän kuplisi kummallisesti, niin nyt tuntuu, että sydän ikään kuin leviäisi lämpimänä nesteenä ympäri ruumista (öh, sitähän se kai biologisesti vähän niin kuin tekee?). Sen seurauksena tärisen. 

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tässä tuntuu tällä kertaa olevan järkeä. Tai no ainoastaan minun mittapuullani on järkevää alkaa seurustella ihmisen kanssa, joka lähtee samantien neljäksi kuukaudeksi pois maasta. Miksiköhän olen näin masokisti.

Tai en minä tiedä, missä on järkeä. Ehkä siinä, että elää vain ja rakastuu jos rakastuttaa, pelkää jos pelottaa, suree jos surettaa. Asioita ei ratkaista sen pohjalta, mitä tulee tapahtumaan, koska se olisi varsin perusteetonta. Asiainlaidat, joita ei voi tietää, eivät voi olla perusteita nykyiselle. 

Joo, en ymmärrä itsekään mitä selitän. Sumua, vaaleanpunaista sumua.

Oodi päivälle:
tuuli tuulee
kukat kukkii
meri pauhuaa
kaikkein kummallisinta on olla ihminen
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti