Seinäpatterit, rakastan teitä. Onneksi pääsen pian luoksenne. Istun olohuoneeni lattialla ja nojaan teihin.
Tunne menetetystä potentiaalista on niin kuristavaa. Jos en olisi niin pettynyt maailmaan kaiken aikaa, voisin tehdä täälläkin ollessani enemmän hienoja asioita. Jos eräs ihminen ei olisi kuollut, olisi maailma paljon vähemmän pettymystä aiheuttava paikka. Joskus valtaa niin hirveä tunne, että maailmalla olisi ehkä ollut jotain annettavaa, mutta osittain omasta, osittain täysin hallitsemattomista syistä on lipunut sen kaiken ohi. Mutta uskon, että maailmalla on vielä paljon annettavaa. Pelkään vain, etten osaa tarttua siihen.
Toisaalta ehkä joskus tarvitaankin hetkeen tarttumisen sijaan ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Sitä aliarvostetaan liikaa ehkä. Pitäisi saada voittoa heti tällä vuosineljänneksellä sen sijaan että mietittäisiin pysytäänkö pystyssä vielä vuosikymmenien päästä.
Muistelisin, että ennen lähtöä tänne vakuuttelin itselleni, etten ahdistu siitä, etten jaksa osallistua kaiken maailman vaihtarisosiaalisuuksiin. No, ahdistunpa kuitenkin ja sitten menen väkisin vaihtarisosiaalisuuksiin ja hymyilen väkinäistä vaihtarihymyä ja livahdan kotiin aikaisin, koska siellä oli kuitenkin parempi. Säälittävää.
Onneksi välillä on myös vähemmän väkinäisiä sosiaalisia tapahtumia, joissa on jopa mukavaa. Onneksi välillä voi vain kohdata hauskoja ihmisiä ilman mitään tapahtumia. Onneksi postikonttorini virkailija on niin söpö. Onneksi näen paljon unia. Onneksi minulla on uusi Zelda. Onneksi yksin puistossa lintujen kuvaaminenkin on kivaa. Onneksi tiedän, ettei tämäkään jatku ikuisesti, vaan pian voin taas tavata ihmisiä, jotka ovat minun ihmisiäni.
Suurimman osan aikaa täällä en oikeasti vain tiedä. Tuntuu, että leijun jossain hieman eri tasossa kuin muu maailma, niin että kuitenkin kosketan maailmaa joissain saumakohdissa. Ikään kuin lentokone, johon nousin syyskuussa, ei olisi ikinä päästänyt minua maahan asti. Entä kun tulen takaisin? Tömähtääköhän silloin maahan ja kovaa? Takaisin kiinni karkeaan routaiseen maahan.
Minua pelottaa, kun kaikki hymyilevät sitä samaa väkinäistä hymyä, eikä voi ikinä tietää, kuka on oikeasti surullinen.
Oodi päivälle:
ei ei,
nyt on mentävä
minulla ei ole teille mitään annettavaa
mutta yötaivaalla minulle sitäkin enemmän
tiellä jolla ei liiku ketään ilma on raikas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti