Mitä pitää tehdä?
Tuntuu kuin joku kiertäisi sisäelinteni läpi tungettua sahalaitaista veistä ympäri ja ympäri ja ympäri ja ympäri.
Kun pahin pelko tapahtuu, niin ei ainakaan pelota enää mikään.
Lohdutettavaksi tuleminenkin on omalla tavallaan raskasta, koska lohduttaminen ei lohduta yhtään. Mikään ei lohduta. Totta kai se herättää kiitollisuutta, että joku jaksaa lohduttaa, mutta ei se itse asiaa lohduta. Mutta silti pitää leikkiä että lohduttuisi. Eikä sitä sillä tavalla tiedä mitä haluaa, toisaalta, jos joku vain ignoraa, niin sittenkin on järkyttynyt.
Tulin kotiin ja kissa oli tiputtanut ruokakuppinsa ikkunanlaudalta ja kuppi oli mennyt kahtia. Voih. Mutta sen voinee pikaliimata. Isoisä ei muistanut koskaan nähneensä kissaani, vaikka asuin kissan kanssa isovanhemmilla kolme kuukautta...
Sirussa oli se erikoinen ominaisuus, ettei Siru ollut ikinä tylsä. Tarkoitan, ettei Siru koskaan kertonut mitään tylsää. Kaikki muut ihmiset, joita olen ikinä tavannut, kertovat aina jossain vaiheessa jotain tylsää. Siis jonkun jutun, pidemmän tai lyhyemmän, joka ei vain kiinnosta. Jopa minä, siis omastanikin mielestä (miksi kerron juttuja, jotka eivät kiinnosta itseänikään, häh?). Siru saattoi sanoa provosoivia, ärsyttäviä tai järjettömiä asioita, mutta ei ikinä mitään tylsää. Käsittämätöntä, eikö?
On niin ikävä meidän roolipeliäkin, eikä sitä ikävää voi edes mitenkään jakaa kenenkään kanssa.
Pakkasta lunta olispa tämä vain pahaa unta.
Syyllisyys on musertava. Kadun joitain asioita, mutta ne ovat kuitenkin niin pieniä, että niiden katuminen ei vie syyllisyyttä pois. Tuntuu, että takana on jotain suurempaa jota pitäisi katua, mutta ei mitään hajua, mitä.
Itseinho kihelmöi iholla inhottavasti.
Toisaalta ärsyttää niin paljon helvetin kuoleminen, että tekee mieli pelkässä kapinamielessä elää.
Oodi päivälle:
kalman haju yllämme
leijuu, ja seuraa kaikkialle minne ikinä menemme
muistuttaa meitä kauhusta jonka me kaikki kohtaamme enemmin tai myöhemmin
tai itseasiassa usein sekä enemmin että myöhemmin
myöhemmin se ei ehkä enää olekaan niin kauhea kauhu
mutta juuri nyt olen kauhusta kankea
Kun pahin pelko tapahtuu, niin ei ainakaan pelota enää mikään.
Lohdutettavaksi tuleminenkin on omalla tavallaan raskasta, koska lohduttaminen ei lohduta yhtään. Mikään ei lohduta. Totta kai se herättää kiitollisuutta, että joku jaksaa lohduttaa, mutta ei se itse asiaa lohduta. Mutta silti pitää leikkiä että lohduttuisi. Eikä sitä sillä tavalla tiedä mitä haluaa, toisaalta, jos joku vain ignoraa, niin sittenkin on järkyttynyt.
Tulin kotiin ja kissa oli tiputtanut ruokakuppinsa ikkunanlaudalta ja kuppi oli mennyt kahtia. Voih. Mutta sen voinee pikaliimata. Isoisä ei muistanut koskaan nähneensä kissaani, vaikka asuin kissan kanssa isovanhemmilla kolme kuukautta...
Sirussa oli se erikoinen ominaisuus, ettei Siru ollut ikinä tylsä. Tarkoitan, ettei Siru koskaan kertonut mitään tylsää. Kaikki muut ihmiset, joita olen ikinä tavannut, kertovat aina jossain vaiheessa jotain tylsää. Siis jonkun jutun, pidemmän tai lyhyemmän, joka ei vain kiinnosta. Jopa minä, siis omastanikin mielestä (miksi kerron juttuja, jotka eivät kiinnosta itseänikään, häh?). Siru saattoi sanoa provosoivia, ärsyttäviä tai järjettömiä asioita, mutta ei ikinä mitään tylsää. Käsittämätöntä, eikö?
On niin ikävä meidän roolipeliäkin, eikä sitä ikävää voi edes mitenkään jakaa kenenkään kanssa.
Pakkasta lunta olispa tämä vain pahaa unta.
Syyllisyys on musertava. Kadun joitain asioita, mutta ne ovat kuitenkin niin pieniä, että niiden katuminen ei vie syyllisyyttä pois. Tuntuu, että takana on jotain suurempaa jota pitäisi katua, mutta ei mitään hajua, mitä.
Itseinho kihelmöi iholla inhottavasti.
Toisaalta ärsyttää niin paljon helvetin kuoleminen, että tekee mieli pelkässä kapinamielessä elää.
Oodi päivälle:
kalman haju yllämme
leijuu, ja seuraa kaikkialle minne ikinä menemme
muistuttaa meitä kauhusta jonka me kaikki kohtaamme enemmin tai myöhemmin
tai itseasiassa usein sekä enemmin että myöhemmin
myöhemmin se ei ehkä enää olekaan niin kauhea kauhu
mutta juuri nyt olen kauhusta kankea
Kyllä siru joskus selitti jotain tylsiä Zeldajuttuja.. Ja jotain muuta, mitä en muista kun en varmaan kuunnellut silloin. (niin siis mun näkökulmasta tylsiä)
VastaaPoista