Tänään kun olin lähdössä keskiyöllä kotiin kaupungilta, menin vielä baariin juomaan inkiväärioluen, koska junan lähtöön oli puoli tuntia. Siellä joku juopunut keski-ikäinen mies tuli kertomaan minulle, kuinka hänet irtisanottiin töistä ja sitten vaimo haki avioeroa, ja hänellä on nyt vaikeaa, ja minä olin tosi hyvä, koska osasin toistaa heti taitavasti omaksumiani fraaseja: "Elämän on jatkuttava." "Ei saa vaipua itsesääliin." "Itselle pitää antaa aikaa surra ja päästä yli." "Ikäviä asioita ei voi pyyhkiä sivuun ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." Ja niin edelleen! Voin perustaa jonkun lohdutusautomaatin. Tosin oikeasti minun teki vain selittämättömästä syystä mieli sanoa sille miehelle jo kauan aikaisemmin oppimani fraasin: "Haista paska."
Mutta onneksi parikymmentä minuuttia kuluu nopeasti.
En tarkoita, että väheksyisin ko. miehen ongelmia, mutta sanotaanko nyt, että... öö, ei vois vittu vähempää kiinnostaa??
Tajusin, miksi nuo kirjallisuuskurssin esseet eivät vain onnistu. Kirjallisuus kertoo liikaa elämästä ja ihmisyydestä, enkä pysty juuri nyt analysoimaan sitä. En pysty. Siksi on niin mukavaa, että on kursseja, joilla käsitellään kielten ekspansiota, murrejatkumoita, intersubjektiivisuutta ja kaikkia muita asioita, jotka eivät kerro minulle mitään liian... kosketuspintaista.
Junamatkalla kotiin luin vihkosta muistiinpanojani ja aivastin. Tuntematon nuori nainen vieressäni sanoi: "Terveydeksi." Minä vastasin: "Kiitos." Ja sitten se nainen jatkoi keskustelua miespuolisen kaverinsa kanssa.
Aikaa kuluu. En tiedä onko se hyvä juttu. En tiedä, miksi olen niin kiireinen näinä päivinä. Hyvä? Huono? Hajottaa? En tiedä.
Aloin kirjoittaa tähän äsken juttua surullisuudesta, mutta sitten siitä tulikin niin pitkä juttu, että tallensinkin sen koneelle.
Oodi päivälle:
Oli niin pimeää
Sitten oli valoisaa
Nyt on taas pimeää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti