En ole osannut kirjoittaa tänne tai minnekään yhtään mitään pitkään aikaan. (Huomatkaa mm. edellinen merkintäni.) Olen minä yrittänyt kaikenlaista. Olen kirjoitellut epämääräisiä novellinalkuja ja yrittänyt kääntää kirjaa, mutta eihän siitä mitään tule. Ei niin mitään. Kääntäminen on vielä ihan ok, koska siihen voi suhtautua luonnoksena ja edetä. Ei tarvitse kuitenkaan keksiä mitään päästään. Se on hyvä.
Viime aikoina on nimittäin tuntunut tukkeutuneelta viemäriltä. Lattiakaivo, vettä voi valuttaa, niinhän sitä ajattelisi. Mutta viemärissä on hiuksia ja mitä lie moskaa. Se ei vedä.
Aivan järjetön vertauskuva. Tätä minä juuri tarkoitan.
Silloin kun oli surullinen ja ahdistunut, oli helpompi kirjoittaa. Tunteita, joita on vain pakko saada ulos. Tai jotain. Mutta nyt en tiedä. Nyt kaikki onkin yhtäkkiä niin tasaista ja valmista. Turvallinen oma perhe. Ystäviä. Työ ja vapaa-aika erikseen (enimmäkseen).
Tämä seesteisyys on hyvästä. Elämä on hyvästä.
Toisinaan en vain tiedä missä olen. Minä olen minä. Mutta missä minun on oltava? Mihin on mentävä? En enää ui avomerellä, mutta soudan vieraassa saaristossa, enkä tiedä minne rantautua vai rantautuako ollenkaan.
Joskus tuntuu, että minun ei ylipäänsä kuuluisi soudella leppoisasti jossain helkkarin saaristossa. Että on vielä niin paljon selvitettävää. Kuten kysymyksistä vaikein: minne sinä menit??
Oodi päivälle:
aurinko paistaa
mutta voileivät maistuvat hiekalle
enkä minä osaa auttaa asiaa
en ole ennen osannut
enkä osaa nytkään
käteni ovat tyhjät
ostan lisää voileipiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti