Kala ei kiipeä puuhun

Miksiköhän minä tännekin kirjoittelen. Paremman puuttessa kenties.

Korva lukossa on varsin haastavaa opettaa, kun ei kuule toiselta puolelta tulevia ääniä, ja kuulluistakaan äänistä ei hahmota, mistä ne tulevat. Sen lisäksi huippaa koko ajan.

Nukahdin töiden jälkeen ja sitten kun heräsin, kello oli jo niin paljon, että totesin, etten lähde minnekään vaan vietän iltani tunkien korvaani rasvaa, jonka olisi tarkoitus pehmittää vaikkua. Mikä helvetin viikko tämäkin on ollut. Meno on ollut jotakuinkin sellainen, että ensin sattui vatsaan, sitten väsytti helkutisti, sitten särki päätä, korva meni lukkoon, huippasi ja lopulta selkäkin kipeytyi. En haluaisi valittaa, mutta voisiko jonain päivänä olla edes normaali olo?

Kävin kuiten naapuriin avatussa itämaisia tarvikkeita myyvässä kaupassa. Mietin sitten sellaista, että haluan Suomeen lisää ulkomaalaisia ja etnisiä kauppoja ja ravintoloita ja yhteisöjä ja kaikkea. Suomalaiset luulevat, että voivat vain ottaa kermat kakun päältä ja hylätä muun. Kyllä kahvi, kebab ja pizza kelpaavat suomalaiseen kulttuuriin, mutta yhyy kun somaleilla on outoja hajusteita busseissa. Ja hyi kun noi arabimiehet puhuvat kovaa tuolla nurkalla! Vierasta kieltä vielä! Ei maailma jumalauta ole mikään irtokarkkipussi, johon voi vain valita mieleisensä jutut ja lähteä maksamatta ulos. Kaikki ei ole rahaa ja rakennelmia. Asiat ovat villejä. Ihmiset ja kulttuurit menevät ja tulevat ja sekoittuvat. Karkki, jonka toinen puoli maistuu salmiakilta ja toinen sitruunalta, on varsin hyvää.

Vainoharhainen olo. Pelkään, että kaikki hienovaraisesti loittonevat. Mutta pelkään myös, että tulkitsen kaiken väärin ja kuvittelen, etteivät ihmiset halua olla minuun yhteydessä ja siksi en uskalla itsekään olla yhteydessä kehenkään ja siitä ihmiset taas tulkitsevat, etten halua olla heihin yhteydessä ja eivät lopulta oikeastikaan halua olla minuun yhteydessä. Ja Malmin mafia iskee.

Omituista, tuli jo nyt ikävä tuota hikkeryhmääni, jota opetin tämän talven ja joka loppui eilen. Kävin tiistaina treffeillä ja puhuin ilmeisesti niin paljon töistä, että sain treffikaverini huolestumaan työnarkomaaniudestani. Mutta joskus töissä voi olla kivempaa kuin vapaa-ajalla. Aineissa kivempaa kuin selvänä. Narkomaani mikä narkomaani, ei se siitä kamasta riipu. Luultavasti minulle käy kuten työnarkkarifaijalleni, ensin raadan parikymmentä vuotta, sitten siinä sivussa alkoholisoidun ja menetän mielenterveyteni lopullisesti. Pitänee siis työskennellä niin kauan kuin siitä saa vielä kiksejä.

Oodi päivälle:
Taivaan lentävät linnut nauravat
Meren pohjalla valaat itkevät
niin korvia särkevästi että haluat sukeltaa niitä lohduttamaan
ja niin sinä sukellat ja sukellat ja sukellat
Pohjalla on pimeää ja valaat luulevat sinua planktoniksi
ja nielaisevat
Niin tuhannet ja miljoonat planktonit nauravat
ja ne nauravat sinulle