Kun on katsonut koko kevään James Bondeja, voi tuntea aikojen muutoksen. Ajat muuttuvaiset.
Palautin kandin, hyvä minä.
Pohdin aina Vicky Rostin kappaletta "Kun Chicago kuoli", että onko lauseen "mä kuolevan Chicagon nään" se "kuoleva" substantiivin kanssa kongruoiva partisiippiattribuutti vai päättymätöntä aikaa ilmaiseva partisiippiverbi. Että onko se kuoleva Chicago, jonka se näkee vai näkeekö se, että Chicago kuolee. Tästä voinkin sitten tehdä graduni.
Kesä vyöryy päälleni. Mutta se ei tunnu oikealta. Lämpimät ilmat, lintujen laulu ja kimmeltävät vedet ovat hyvä naamio, kun yrittää näytellä kesää. Mutta en minä niele sitä noin vain. Kesä on kuollut. Minä niin rakastin kesää. Mitä nyt sitten.
Pitää sopeutua ja yrittää löytää jotain tästä omituisesta lämpimästä vuodenajasta, joka ei ole kesä.
Uni, valve, elokuvat, tarinat, mikä on mitäkin? Kuka tietää?
Tänään on taas niin surullista.
Mutta ajattelin, että ostan uudet oikein kauniit kengät. Kenkien ostamisesta pidän.
Oodi päivälle:
Taivas on niin sininen
miten se voi olla noin sininen
silmissä pauhaa meri, levoton meri
johon uppoan kuin kivi
enkä muista mitä koulussa opetettiin
heijastuuko taivaan sini mereen vai meren sini taivaaseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti