Peruuttamattomuus levottomuus kykenemättömyys.
Mitä kuuluu tehdä? Mitä pitää tehdä? Mitä voi tehdä? Mitä mitä mitä?
Välillä suunnittelen, että tutkin ja minusta tulee tohtori ja voin vain lukea ja tutkia ja havannoida ja kirjoittaa päätelmiäni ylös ja esitelmöidä niitä viisaille ihmisille, joita kiinnostaa. Mutta sitten kelaan, että daa no ketä kiinnostaa. Haluan pois maailmasta täynnä konventioita ja "no näin tämä nyt vain pitää tehdä" -meininkiä ja kilpailua.
Äh.
Viime aikoina oon ollut jotenkin koko ajan itkun partaalla ja itkenyt ihan oudoista asioista. Luin esmes yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä sarjista, jossa kissa jäi bussin alle ja aloin vaan itkeä sitä. Tänään itkin, kun katsoin jotain kissaohjelmaa, jossa jonkun edesmenneellä kissalla oli oma pieni hautakivi. Tosi pöhköä. Yleisesti ottaen itkettää, kun on niin ikävä Sirua ja että palohälytinkin olisi jo katossa, jos Siru olisi hoodeilla, mutta sitten purskahdan itkuun jostain täysin irrationaalisista jutuista. Vaikka onhan kissojen kuoleminenkin traagista. Ja Iltiksen mukaan viime vuonna elokuussa kuoli vähiten ihmisiä ja sekin itketti, koska elokuu on elon kuun, mutta minulle se tulee aina oleman kuoleman kuu. Vaihdan sen nimeksi kuolokuu. Ei helkkari, tätä rataa ajatukseni junnaavat näinä päivinä.
Näin unta, jossa oli omituinen raunioitunut kaupunki tai kaupunginosa ja yritin selvittää kaupungin kohtalon mysteeriä. Miksi se oli raunioitunut? Mitä oli tapahtunut? Yritin onkia tietoa monilta, mutta asia ei selvinnyt.
Toisinaan kauhu valtaa minut.
Jos nyt rehellisesti saa sanoa, niin nykyään haluaisin eniten olla aina nousuhumalassa jonkun kivan ihmisen kanssa ja tanssia hyvän musiikin tahdissa.
Mutta sen sijaan menen uneksimaan raunioituneista kaupungeista ja herään raunioituneeseen maailmaan herätyskellon soidessa kuitenkin liian aikaisin.
Oodi päivälle:
katoaako kaikki kun suljen silmät
vai kiertyykö ympärilleni tiukemmin
epäuskoisessa epätoivossa
hukun siihen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti