Olen ollut viime aikoina niin suurien kysymysten äärellä. Elämästä ja kuolemasta. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Määrittääkö ihmistä ennen kaikkea hänen tekonsa vai intentionsa?
Kävimme katsomassa Tarantinon uusimman, Django Unchainedin. Se oli hyvää Tarantinoa.
Sitä katsoessa tulin kyllä paikoin entistä tuskaisemmaksi. Miten ihminen voi aivopestä itsensä ja ympärillänsä olevat uskomaan, ettei joku toinen ihminen ole ihminen? Toisaalta tuntuu, että nimenomaan sitä ihminen tekee. Miehet ovat enemmän ihmisiä kuin naiset, valkoiset enemmän kuin mustat, saksalaiset enemmän kuin juutalaiset, heterot enemmän kuin homot, vammattomat enemmän kuin vammaiset... Sama kaava toistuu ja toistuu. Perimmäinen ongelma on ehkä ylipäänsä käsitys toiseudesta. Jokainen meistä kokee jollain tavalla toiseutta, joka kasvaessaan saa meidät pelkäämään, ettemme kuulu joukkoon. Vaimentaaksemme oman pelkomme käännämme sen ympäri: en minä voi olla kuulumatta joukkoon, sillä nuo Toisethan eivät kuulu joukkoon. Jos suljen ulkopuolelle Toiset, en ole ainakaan itse ulkopuolella. Minä olen ihmisyyden sisäpuolella, minä olen ihminen, enkä voi olla olematta ihminen, koska nuo joiden joukkoon en tuntenut kuuluvani, eivät itseasiassa ole ihmisiä lainkaan!
Ongelmallista toiseus on myös siltä kannalta, että siinä voi käydä myös niin, ettei pelkoa käännetäkään ympäri, vaan sen annetaan kasvaa. Minä olen Toinen. En kuulu joukkoon toisin kuin nuo kaikki muut. Olenko minä ihminen? Ehkä me emme ole ihmisiä lainkaan, me Toiset.
Ihmisiä, jotka luulevat olevansa ihmisiä enemmän kuin toiset ja ihmisiä, jotka saadaan uskomaan olevansa vähemmän ihmisiä kuin toiset, näin syntyy tämä ajassa ja paikassa toistuva vastenmielinen asetelma.
Sinä olet jokainen ihminen, etkä kuitenkaan kukaan muu kuin sinä. Tätä perustana pitäen voimme sitten punnita muut asiat yksityiskohtaisemmin. Siinäkin tulee sitten uusia ongelmia vastaan.
Aika diippiä settiä.
Jollain tavalla pidän Tarantinon tavasta käsitellä väkivaltaa niin sensuroimattomana.
Kyynisyys on jännä juttu, kun sitä on monenlaista. "Juna on kuitenkin myöhässä, emmä kuitenkaan sitä työpaikkaa saa" -tyyppinen kyynisyys on lähinnä raivostuttavaa. Mutta TOSIASIOIDEN TUNNUSTAMINEN ON VIISAUDEN ALKU, kuten presidentti Paasikivi asian sanoisi. Ja vittu tämä maailma on järjetön ja sairas paikka.
Elämä on, minulle siis, tasapainoittelua maailman omituisen häilyvän kauneuden ja järkälemäisen musertavan rumuuden välillä. Kun on tunnustanut tosiasiat, niin mitä sen jälkeen? MITÄ SEN JÄLKEEN PAASIKIVI, HÄH??
Lidlistä ostamani chiliolut on miellyttävä tuttavuus.
Näin toissa yönä unta, jossa menin hukuttautumaan talvella ja jäinkin jäiden alle jumiin, mutta sitten päiväkotiaikainen kaverini pelasti minut. (Omituisena sivuhuomiona, kyseinen päiväkotiaikainen kaverini meinasi aikoinaan hukkua, kun olimme päiväkodin kanssa retkellä jossain saaressa.) Viime yönä näin unta, jossa Siru yritti hukuttautua kesällä järveen, mutta minä seurasin perässä uiden ja pitelin Sirua pinnalla aina kun se meinasi upota. Myöhemmin olin kuitenkin jossain muualla ja ajattelin, että nyt se on kuitenkin mennyt hukuttautumaan, kun en ole valvomassa. Hajottavia unia taas.
Kävin perjantaina mummin kanssa sushilla ja katsomassa Huorasadun. Se oli aika hyvä näytelmä, paitsi loppupuolella se jotenkin hajosi käsiin.
Ahdistavaa yrittää ymmärtää elämän tarkoitusta ja maailmankaikkeuta ja kieliä. Ehkä pitäisi hetkeksi palata maan päälle tarkastelemaan arkisempia ongelmia. Pitäisi esmes siivota.
Oodi päivälle:
koskaan emme opi
älkäämme siis lakatko opettelemasta
pysyykö asioiden painoarvo samana
jos suhdetta muutetaan
eläminen on ennen kaikkea
epätietoisuutta
Diippii shittii! Hyvä.
VastaaPoista