"Kun rakas ihminen kuolee, mikään viisaus ei voi parantaa surua. Sitä surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys."
-Haruki Murakami: Norwegian Wood
Tulin takaisin Helsinkiin. Ahdistavaan surulliseen Helsinkiin, joka on täynnä hoidettavia asioita ja kolkkoutta. Ihmisiä, joita pitäisi arvostaa ja joista pitäisi huolehtia, mutta sitten niille sössöttääkin vain jotain.
Mutta Kankaanpäässä satoi aamulla lunta. Talvi tulee.
Täydessä bussissa aloin vain itkeä Ikaalisten jälkeen. On niin ikävä Sirua. Mä en jaksa. Haluan vaan levätä. Enkä tehdä kaikkea irrelevanttia kuten koulua ja töitä.
Lisäksi junassa nousi taas kuume. Kaukojunalla matkustaminen Tampereelta on kuitenkin miellyttävämpää kuin lähijunalla.
Isä soitti ja kertoi, että tänään tulee telkkarista Rambo. Sitten se kysyi, että arvaa kuka koulutti Rambon? -No? -Rambon kouluttaja!
Luin Norwegian Woodin loppuun. Se on ehkä parhaimpia kirjoja, mitä oon ikinä lukenut.
Voisinpa vaan lukea hyviä kirjoja, enkä tylsiä kirjoja kirjallisuustieteen kursseille.
Taidan mennä nukkumaan. Kellohan on jo kahtakytä yli yhdeksän.
Oodi päivälle:
Tien reunassa lumiklimppejä
Kaukana puita joiden latvoissa on vielä keltaisia lehtiä
Ohimeneviä maisemia ja hetkiä
joita et koskaan enää koe uudestaan
vaikka palaisit takaisin samaan maisemaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti